Vaikka tietäisin maailman tuhoutuvan huomenna, istuttaisin tänään appelsiinipuun.

En ole kovin äidillinen tyyppi. Tavallaan. Tai ehkä olenkin, mutta suuntaan senkaltaiset tunteet monien mielestä hieman epätyypillisiin kohteisiin.

Tänään harjoitin näitä huolenpidollisia piirteitäni vaihtamalla multia muutamille kasveilleni. Niillä muuten on oikeat, toisistaan selvästi erottuvat luonteet, viherkasveilla; asia, jota monet eivät usko.
On esimerkiksi spatifyllum, joka on maailmanluokan diiva: kuivuessaan se löpsäyttää suurieleisesti kaikki lehtensä alas näyttäen piiskatulle spanielille. Kymmenen minuutin kuluttua kastelemisesta kaikki on taas hyvin, lehdet kurkottavat kohti taivaita ja kasvin voi suorastaan kuulla hyrisevän itsetyytyväisesti saatuaan jälleen kipeästi kaipaamaansa huomiota.
Sitten on amazoninlilja, joka hyväntuulisesti ja suurisydämisesti vain rehottaa, puskee uutta lehteä pintaan ja kestää urhoollisesti pimeänkin vuodenajan antamatta sen verottaa luontaista virkeyttään.
On anopinkieli, joka jurottaa penseänä näyttäen samalle vuodesta toiseen riippumatta toimenpiteistä, joita sen hyvinvoinnin eteen on tehty tai jätetty tekemättä.
On rönsylilja, sinnikkäin kaikista, valmis pärjäämään vuoden ilman kasteluvettä, lykäten viimeisillä voimillaan lisää rönsyjä taatakseen sukulinjansa selviämisen.
On muratti, joka hävyttömästi ja röyhkein tarttumatassuin raivaa tietään läpi ikkunatiivisteiden, pureutuen seinälaastiin ja vallaten tilaa muilta, tuoden pienet lentävät ystävänsä mukanaan.
On pikkuinen pullojukka, joka ilmaisee janonsa suloisesti pulloaan kurtistamalla: nyt jos koska ottaisin kernaasti kulauksen, jos tarjottaisi.

Ja sitten on minun itse, omin käsin siemenestä kasvattamani appelsiini, silmäteräni. Tunnen sydämeni paisuvan aidosta äidinrakkaudesta vaihtaessani multaa sille ja nähdessäni kaikki ne urheat, tanakat juuret, joita tuo pieni ja hintelästä jykeväksi varttunut taimi on kasvattanut. Syödä itse se alkuperäinen appelsiini, upottaa sen viimeinen siemen multaan, vaalia, suihkuttaa, kastella ja lannoittaa - nähdä siitä kaikesta versovan ihan oikean kasvin, itse kasvatetun. Se on jotain suurenmoista, ihan oikea ihme: miten siihen pikkuiseen siemeneen on voinut mahtua kaikki tämä tieto, tuo syvä vihreys ja vähitellen puutuva varsi, määrätietoiset juuret, kokonainen kasvin elinkaari?


LA Inkin katsominen on tehnyt minulle muutamia asioita. Ensinnäkin se luonnollisesti on saanut minut himoitsemaan lisää leimoja, tila joka on tuleva korjaantumaan hieman reilun kuukauden kuluttua (jolloin aion muuten varata samalla seuraavankin ajan valmiiksi, kuvakin on jo keksittynä).
Toiseksi se on pannut minut pohtimaan hiustenvärin osuutta identiteetissäni: olisinko minä enää minä, jos hiukseni olisivatkin punaisen sijaan kokonaan tummat - tai kenties jotain ihan muuta? Tahdon ehdottomasti kokeilla: nyt kun olen sen keksinyt, en jaksaisi enää millään odottaa seuraavaa kampaaja-aikaani, johon on vielä aivan liian pitkästi.
Kolmanneksi olen muuttanut mieltäni kasvoalueen lävistysten ja bodymodificationeitten suhteen. Pixiellä on maailman siisteimmät hymykuoppalävärit (olisipa siistiä jos juuri sen lävärin nimi olisi smiley, mutta muistaakseni se on jotain ihan muuta se) (ja pitihän se etsiä: ilmeisesti sen nimi on yksinkertaisesti dimple ja tuo smiley on ylähuulen alla olevan jänteen lävistys) ja sillä on halkaistu kieli, mikä kuulostaa superetovalle mutta näyttää uskomattoman kuumalle, etenkin kun se osaa heiluttaa kumpaakin kielenpuolikasta erikseen ja yhtä aikaa eri suuntiin. Miettikää mitä kaikkea sillä kielellä voisi tehdä...
Neljänneksi olen löytänyt uudelleen kiinnostukseni käsityöläisammatteja kohtaan. Olen aina hieman potenut sitä, että kaikki lahjakkuuteni ovat pikemminkin abstrakteja kuin käytännöllisiä luonteeltaan: en osaa piirtää, en ole kovin näppärä käsistäni, enkä erityisen kiinnostunut askartelusta tai neulomisesta. Tämän vuoksi romantisoin ja ihailen suunnatta niitä Kultamokka-mainosten ammattilaisia: kondiittoreita, artesaani-puuseppiä, suutareita. Tatuointitaiteilijoita.
Ovathan sanatkin taidetta. Jos vain tohtisi tehdä niistä itselleen leivän.
Viidenneksi se on saanut minut näkemään ensi kertaa elämässäni yrittäjyyden iloisena itsensä toteuttamisen välineenä. Jos ajatellaan, että töissä voisi oikeasti olla tarkoitus viihtyäkin tehdäkseen siitä mahdollisimman mielekkään elannonhankkimisvälineen, mikä voisi olla mahtavampaa kuin tehdä työtä ystäviensä kanssa, ystävien, jotka vielä sattuvat olemaan alansa valioita paikassa, josta on saanut laittaa juuri omanlaisensa, täsmälleen sellaisen kuin hyvälle tuntuu.
Perustetaan joku kollektiivi, jätkät hei? Oikeasti?

Sadonkorjuu

Löysin kännykän usb-piuhan (aivan niin, en osaa käyttää bluetoothia. Koska en ole opetellut. Kun ei ole tarvinnut. Eikä tarvinnut nytkään, hähäh!) ja päätin ilahduttaa lukijoitani kesän varrelta kännykän muistikortille tallentuneilla kuvilla.

Mingin teekki, ihankö lahdentakainen lääkeliike meille turkiseläimille.

Tämän otin ihan yksinomaan Taalasmaan riemastuttamiseksi. Se lupasi laittaa taustakuvakseen, vaan eipä ole tainnut. Suunnattoman petyttävää.

Studio Elsan takapihalta löytyi yllättävä oikotie.

Kas noin. Viihdyittekö? Vielä olisi ollut se kivistä kertova näyteikkunateippaus, mutta se ei varmuudella olisi naurattanut ketään muuta kuin Fridaa, joten jätin sen laittamatta.

Niin sitten siihen haasteeseen, siihen minulle uuteen ja Rooiboksen kautta saatuun:

1. Laita tunnustus blogiisi.
2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.
3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.
4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.
5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

Linkitin jo aiemmin ja kuvakin löytyy tuolta sivupalkista. Sitten aion olla kerettiläinen ja jättää ehkä haastamatta, paitsi jos muutan mieleni postauksen lopuksi. Ja sanon vielä tähänkin väliin kiitos. Kiitos.
Sitten niihin aisteihin.

Tunto
Aisteistani kenties henkilökohtaisin. Olen kosketusnarkomaani, tavattoman altis kutiamaan ja herkästi hiestyvä, mutta silti säännöllistä kosketuskontaktia kaipaava. Kosken kernaasti itsekin ja uskon, itse tungettelua kavahtavana, kosketuksieni erilaisten sävyjen välittyvän.
Kosketuksen ei tarvitse olla hellä ollakseen haluttu, kunhan se on luvallinen. Vieraita käsiä tatuoinneillani, takapuolellani, lanteillani saati missään muuallakaan en siedä, edes baarissa, edes humalassa, etenkään silkkana poikien hupina.
Saisio joskus luonnehti eräässä kirjassaan jotenkin niin, että ihoa, jota ei aikoihin ole koskettu särkee samalla tavoin kuin kipeäksi silitettyä. Tämä kertoo mielestäni kaiken olennaisen aiheesta.

Haju
Hajuaistini on tarkka ja sangen assosiatiivinen: saatan paikantaa tuoksut vuosienkin taa ja joutua vangitsevalle aikamatkalle ihan vain tiettyjen tuoksujen kulkeutuessa nenääni. Saan myös voimakkaan visuaalisia tai auditiivisia mielikuvia silkan hajun perusteella: mihin liittyy koskemattoman hangen poikki kiemurteleva ketun reitti, mihin syrjäinen porttikonki ja lehdenjakajan jalanjäljet, mihin iltaruskon värjäämä järvenselkä ja vastarannalta kaikuva käen kukunta.
Pahat hajut tuntuvat erityisen vaikeille kestää aamuisin; toisaalta se mitä muut pitävät sietämättömänä löyhkänä ei välttämättä ole minulle lainkaan vastenmielistä. Lapsena rakastin pakokaasun ja tupakan tuoksuja, nyt pidän muun muassa miedosta hienhajusta, juuri paketista avatun kellukemuovin tuoksusta, tuoreesta maalista, suutarinliikkeiden ominaislemusta ja filtterin hajusta Luppiksen sormissa. Sen sijaan etovaa on tunkka vaatteissa (tiedättehän, sellainen haju, joka syntyy kun vaatteet ensin saavat kuivua myttyisinä umpinaisessa tilassa, minkä jälkeen niissä ehkä nukutaan päivä- tai yöunet ja sitten ne sullotaan vaatekaappiin muiden kaltaistensa sekaan marinoitumaan), asunnon huoneilmaan ja tekstiileihin juuttuva ruuankäry, pistävä hienhaju (joka muistuttaa pissaa niin voimakkaasti, ettei haistellessaan voi olla varma, kummasta oikeasti onkaan kyse), sekä aivan uudet, vielä tyyten pesemättömät vaatteet.

Kuulo
Kuulen kernaasti väärin. Valtaosaltaan se on oppimisen tulosta, mutta väitän fysiologiallakin olevan sormensa pelissä: uskon kärsiväni jonkinasteisesta sanasokeudesta tai sanojen hahmottamishäiriöstä, joka ilmenee parhaiten luetussa tekstissä mutta myös kuulotilanteissa. Puhelinta pidän aina vasenta korvaani vasten, sillä oikealla korvalla kuunneltuna tuntuu etten ymmärrä puhetta lainkaan. Joidenkin ihmisten ääni on myös niin matala ja / tai vaimea, että liikenteen keskellä minun on äärimmäisen vaikea hahmottaa heidän sanomaansa. Omat keuhkoni ovat sangen laajat ja usein ylimitoitan puhevolyymini käytettävissä olevaan fyysiseen tilaan, kuulijoiden määrään tai etäisyyteen nähden; kiihtyessäni äänekkyyteni vain kasvaa. Toisaalta taas hieman heikon kuuloni vuoksi olen kehittänyt pitkälle edistyneen minimiresponssirepertuaarin, jonka turvin selviän monissa keskusteluissa hyvinkin pitkälle kuulematta tai kuuntelematta oikeastaan ollenkaan, mistä todellisuudessa on kyse. Kun sitten jään kiinni tästä bluffaamisesta, ovat seuraukset poikkeuksetta nolot ja kiusalliset, kuulon tarkkuus nimittäin yhdistetään tavallisesti suoraan ymmärrykseen, eivätkä täten vedetyt yhtäläisyysmerkit saa useinkaan aikaan kannaltani mitenkään liian suotuisaa loppupäätelmää.
Mitä sävelkorvaan tulee, se on kaikkien onneksi heikentynyt kymmenessä vuodessa oikein armolliselle tasolle, helpottaen ihan varmasti jokaisen lähipiiriläiseni elämää. Kielikorvakin on rappeutumaan päin, mitä suuntaa aina tarmonpuuskan tullen pyrin kaikin voimin kääntämään.

Tasapaino
Ratsastus kehitti lapsena tasapainoni vankkumattomaksi; vasta aikuisena olen kuitenkin hahmottanut kehoni ja tasapainoon vaikuttavat lihakseni tavalla, jota voin pitää todellisena kehon balanssina. Niinpä yhdistänkin tasapainon voimakkaasti myöskin lihasmuistiin, joka monesti häkellyttävän määrätietoisesti ottaa komennon, kun mieli syystä tai muusta näyttää pelkän valkoisen ruudun vailla kuvaa. Nautin suunnattomasti tunteesta, jonka saan tehdessäni jotain, mihin en ole pitkiin aikoihin ryhtynyt mutta minkä huomaan vastoin kaikkia oletuksiani edelleen taitavani.

Maku
Monessa suhteessa hyvin kehittymätön mutta alituisen koulimisen kohteena. Tavoitteena on einestää mukisematta sitä vuohenjuustoa jonakin päivänä ja miksei homeisiakin juustoja, kenties nauttia konjakista tai vaikkapa portviinistä. Sisäelinruuista. Lipeäkalasta, simasta, mämmistä. Munakasta olen jo opetellut lapsuuden vatsataudin jälkeen syömään, samoin porkkana- ja lanttulaatikkoa päiväkotitraumat ylittäneenä ja varovasti lammastakin, kymmenen vuoden takaisen liiallisen altistuksen hieman hiivuttua muistista. Mihinkään alkoholijuomaan en ihme kyllä ole onnistunut kehittämään minkäänlaista kuvotussuhdetta enkä juuri makeisiinkaan.

En kyllä muuttanut mieltäni enkä millään jaksa haastaa. Ehkä jos keksin myöhemmin jonkun, josta pidän mutta jota en vielä ole palkinnut niin sitten.
Nyt ajattelin mennä niistämään tämän illan viimeiset ydinräät ja kavuta sitten peiton alle pärskimään ja itseäni säälimään. Onneksi on viikonloppu.

Mistä jääkarhut tietävät?

Olen saanut tunnustusta, viimeisen viikon (?) sisään kahdeltakin taholta. Kiitän nöyrimmästi tunnustuksesta jakaikkineperinteisetmaneerit (oikeasti, oikeasti kiitos ja vau, terävästi ja kreatiivinen, tuntuupa kivalle ja jee, meitsi!) ja lupaan vastata haasteeseen (ainakin Rooiboksen, Lucyn haasteeseen olen kertaalleen (ainakin, jee, sisäsulkeet!) vastannutkin joten sitä en lupaa varmaksi mutta ehkä joo) tässä jonain päivänä. Lupaan, kautta kiven ja kannon, tai julkilarppaaja minut häpäisköön.


Tänään on ollut hyvä päivä, sellainen, jota hektisen ja ahdistavasti kuristavan arkiviikon keskellä ikävöi. Olen herännyt turvallisesta ja hyvänhajuisesta kainalosta, viettänyt aikaa intohimoni (kirjojen) parissa Messukeskuksessa tärkeiden ihmisten (Frida & Sakke) seurassa, syönyt hyvää ruokaa loisteliaassa kalliolaiskuppilassa ja päihtynyt hieman palanpainikkeesta; ostanut ja nauttinut jälkkäriksi Malaco Mustin Dark Shotseja ja haistellut hankkimiani uusia kirjoja, ekstaattisena minua odottavista uusista maailmoista ja malttamattomana päästäkseni upottautumaan niihin.

Minulla ei ole kiire mihinkään. Asioin kissankallopipossani lähikaupassa ja kassaneiti pohtii, kysyisikö nähdä papereitani. Istun ikkunalla ja katson himmenevään iltaan. Ohitseni ajaa museoauto saaden minut hymyilemään ja ajattelemaan keräilijöitä ja jatkuvuutta ja sitä, miten ihmiset siihen uskovat vaikka muuta väittäisivätkin. Muistelen eilen illalla näkemääni uutuuselokuvaa ja sen herättämää lapsenomaista riemastusta absurdismista, siitä, miten onnistunut nenästä vetäminen huvittaa silloin, kun se osuu turvakantaman ulkopuolelle.

Minä kuulun johonkin. Minä kuulun jollekulle. Me kyllä pärjätään, se sanoo, mä en anna edes mörköjen pelotella sua, se sanoo, tehdään perhe, se sanoo, ja minä olen sen. Annoin sille avaimeni ja koetan muistaa jättää turvaketjun auki.

I need to cancel the subscription, I don't want anymore issues

Ensimmäiset työhakemukset on lähetetty. Tunnelma on kireä ja omituinen, alaiset ovat pelokkaita ja pälyileviä eikä kukaan aamulla tiedä, mitä kuvottavaa ja ahdistavaa päivä mukanaan tuo. Tuntuu, ettei päähän mahdu muuta kuin: ei osaa puhua muusta, ei kykene ajattelemaan muuta. Puoli vuotta sitten kaikki oli niiltä osin täydellisesti. Oli niin kivaa, että tuntui melkein synnille että siitä sai vielä palkkaakin.
Kaikki muu toki olikin sitten huomattavasti nykyistä huonommin ja ehkä onkin niin, etteivät kaikki asiat vain voi olla hyvin kerralla. (mutta olisivat edes siedettävästi)

Alkuviikosta ajattelin kirjoittaa näkemästäni 4D-"dokumentista". Siinä thaimaalaiset, avoimesti ulkomaalaisiin naimisiin keinoja kaihtamatta pyrkivät naiset kertoivat tavoitteistaan ja esittelivät brittiläisiä ja saksalaisia tohvelisankareitaan vuotuisissa juhlissa, joissa valittiin Vuoden Ulkomaalainen Aviomies. Koetin ymmärtää, miksi dokumentti sai minut niin surulliseksi ja järkyttyneeksi. Oliko kyse länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen juurruttamasta ja pastellisävyisen mieleni vaalimasta romanttisen rakkauden ideasta, jonka naiset näin julmasti sivuuttivat, suhtautuen avioliittoon vain molempia osapuolia hyödyttävänä liiketoimena ja arkisena järjestelynä? Oliko ongelmani näiden ihmisten vaihtoehtojen vähäisyys, joka pakotti naiset käytännössä myymään itsensä morsiameksi päästäkseen länsimaihin ja miehet ostamaan vaimon - ylipäätään saadakseen sellaisen? Oliko tunteeni myötähäpeää eksoottisten eläinten lailla kohdeltuja, pakenevahiusrajaisia ja keskivartalolihavia, kanankoipensa pitkävartisiin tennissukkiin verhonneita eurooppalaisia setiä kohtaan vai nöyryytystä, jonka baarissa miehistä keskenään kissatappelevat, roiskeläppähameisiin ja kireisiin toppeihin sonnustautuneet naiset itse päälleen vetivät?
Vai oliko kyse jälleen kerran lapsekkaasta ällistyksestä havaitessani, etteivät minun ihanteeni olekaan maailman ja että itse asiassa valtaosa maailmasta luultavasti paskat nakkaa siitä, miten minun mielestäni täällä tulisi elää?

Eilen teki mieleni kirjoittaa siitä, kun tapasin pikaisesti Reinon baarissa erään ystävänsä seurassa, ystävän, joka on yksityiselämässään ollut sanomattoman onneton ja laiminlyöty, ja kuinka katsoessani tuota säkenöivän älykästä, mielettömän hyvännäköistä ja pärjäävää naista tunsin äkisti suunnatonta hellyyttä sekä pohjatonta ihmetystä siitä, miten kukaan voi olla niin mittaamattoman typerä, älytön suorastaan, että kohtelee sellaista laatuyksilöä huonosti, ja kuinka halusin sanoa sen tälle ääneen mutta hukkasin sanat ja siksi halusin kirjoittaa sen ylös etten unohtaisi - ettei se itse unohtaisi.

Tänään halusin kirjoittaa, kädet raivosta ja turhautumisesta täristen, etteivät kaikki meistä työskentele luokanopettajina, lähimpinä työkumppaneinaan siis etupäässä syyntakeettomia lapsia, ja että meidän aikuisten parissa työskentelevien on voitava luottaa siihen, että jokainen hoitaa oman leiviskänsä ja ettei kollegoitaan tarvitse lasten lailla holhota ja paimentaa; että niin pikkumaisista ja yhdentekevistä asioista valittava ihminen leimautuu väistämättä tietynlaiseksi, yhteistyökyvyttömäksi marisijaksi, kroonisesti tyytymättömäksi pikkusieluksi, joka varmasti lotossa voitettuaankin keksisi nurista arvonnan myöhäisestä lähetysajasta ja tästä johtuvasta saunavuoron sekä nukkumaanmenoajan lykkääntymisestä; ja vielä että jos tuonkokoiset asiat tuntuvat täysin kohtuuttomille kantaa ilman kilometrin mittaisia myllykirjeitä, lienee paras miettiä alan- tai yrityksen vaihtoa.

Tein salitreenin ensi kertaa varmaan kuukauteen ja mietin kauanko vielä. Kuinka pitkään, miten monesti.
Kunpa voisin matkustaa ajassa eteenpäin. Päästäkseni tästä hetkestä, nähdäkseni määränpään ja tarkoituksen.

Little bit of this and little bit of that

Vuotuiset Heppageimit ovat jälleen oraalla. Vietin tänään ensimmäiset tovit Hjallislandiassa ja tunsin oloni kotoisammaksi kuin vielä kertaakaan. Olen niin turvallisuushakuinen ihminen, että eniten kicksejä saan tilanteen päällä olemisesta, siitä, että kaikki langat ovat tiukasti käsissäni niin kireälle viritettyinä, että pienikin sormeni liikahdus saa aikaan tapahtumia ja muutoksia. Siitä, että tiedän kaikki nimeltä ja toimenkuvalta, että tiedän täsmälleen, mitä minulta odotetaan ja kuinka sen toimitan, että minulla on kaikki saatavilla oleva informaatio tehtävästäni ja sen suorittamisesta. Pidän rutiineista, kunhan niitä tarjoillaan sopivina annoksina sopivankokoisten haasteiden lomassa. Pidän siitä, että voin tehdä työni niin hyvin kuin suinkin ja tuntea aitoa ammattiylpeyttä ja tekemisen riemua.
Tänään yllätin assaroitavani laatimalla taidokkaasti kaksipuolisia kopioita, esittämällä täsmällisiä ja aiheellisia tarkentavia kysymyksiä sekä ottamalla oma-aloitteisesti hoitooni tehtäviä, joita ei vielä minulle ollut korvamerkitty mutta joiden tiesin odottavan hoitamistaan. Tämän lisäksi ensi kertaa tohdin jutustella tälle "esimiehelleni" kuin vertaiselleni, sujuvasti ja turhia kumartelematta. Oli itsevarma ja asiansa osaava olo; tunsin pitkästä aikaa työn iloa. Aloin muistaa, millaista on, kun menee töihinsä kernaasti ja kevein mielin, valmiina suorittamaan ja saamaan aikaan. Aloin tuumia, millaista olisi jos niin olisikin aina. Jos voisikin itse vaikuttaa kaikkeen. Jos uskaltaisikin.


Välillä havaitsee olevansa niin pikkuinen ja lapsellisen kostonhimoinen, ettei sitä oikeastaan edes viitsisi ääneen tunnustaa. Eilen huomasin toivovani kiihkeästi, että kaikki ne minua kurjasti kohdelleet miehet lukisivat minua vieläkin, alkaen ajasta ennen JättiPukkia ja päättyen Erääseen. Että ne, keskellä omia, kurjia, ahtaita ja yhä muuttumattomia elämiään lukisivat, miten hyvin sillä saralla nyt on: miten ei tarvitse teeskennellä, pelailla eikä jännittää, saa nauraa niin että naama turpoaa ja vatsa kramppaa, saa itkeä niin ettei saa happea ja kirnuta räkää toisen kauluspaidalle, saa puhua kun on puhuttavaa ja saa vaieta jos ei jaksa sanoa mitään. Saa soittaa kun sattuu huvittamaan ja voi luottaa, että viesteihin vastataan. Voi tehdä suunnitelmia, joissa se toinen oletusarvoisesti ja ensisijaisesti on mukana. Voi viedä sen tapaamaan ystäviään ja puhua siitä äidilleen. Voi keskustella sen kanssa isoista ja tärkeistä asioista ja huomata kykenevänsä itsekin ensi kertaa ajattelemaan niitä vakavasti ja realistisesti.
Katkeruushan tarkoittaa sitä, ettei asia ole vielä loppuunkäsitelty. En haluaisi myöntää olevani edelleen osittain kiinni menneessä, vaikka näin ilmiselvästi onkin asian laita. Olisi vain niin syvästi tyydyttävää saada tilaisuus näyttää niille, etten se ollut minä, en aina, en yksin minä. En silloinkaan.


Asioita, joista olen luokattoman innoissani juuri nyt:

- Luppis
- L.A. Ink ja leimat ylipäänsä
- kynttilät, eritoten tuikut
- printtiteepaidat
- bullterrierit
- ystävälliset ja avuliaat ihmiset
- arkivapaat
- Malacon uudet salmiakkipommit, joiden nimeä en nyt tähän hätään muista (shots?)
- silittäminen ja huuhteluaineen tuoksu

Every me and every you

Sunnuntai-iltaisin ykköseltä tulee vielä muutamana viikkona Mun heimo, Tatu Hiltusen dokumenttisarja, joka keskittyy joka jaksossaan tarkastelemaan yhtä alakulttuuria ja jota päädyin seuraamaan täysin sattumalta. Hiltunen valokuvaa kohteitaan kliseisen parodisissa lavasteissa - jehovat poseerasivat paratiisiksi naamioidussa studiossa, gootit Ruttopuistoon kyhätyllä hautuumaalla - haastattelee kohteitaan ja hengaa heidän mukanaan arjessa: työpaikoilla, illanvietoissa, tärkeissä hetkissä, ruokapöydässä. Itse heimoissa ei juurikaan ole yhtenäisyyttä: jotkin ovat puhtaasti aatteellisia (jehovat), toiset lähinnä esteettisiä (bodarit, gootit), jotkin etnisiä (somalit). Kovin syvälle stereotypioiden pirstomiseen ei pääsetä, ainakaan valmiiseen ohjelmaan leikatussa materiaalissa. Tärkeintä on feel good -meininki, leppoisa yhdessäolo ja ulkopuolisen vilpittömältä vaikuttava halu ymmärtää ja olla mukana. Hiltunen itse on sympaattinen ja lapsenomaisen uppoutuva uusien piirien kanssa leikkiessään. Hän ei pelkää laittaa itseään alttiiksi ja saa siten aikaan vaikutelman välittömyydestä ja helposta lähestyttävyydestä. Siksi mielestäni onkin vähän sääli, ettei heimouden tutkimisessa päästä sen yhteiskunnallisempiin kysymyksiin tai nähdäkseni edes koko ilmiön ytimeen. Ehkei se ollut tarkoituskaan.

Kiinnostavia pointteja on silti tullut ilmi jo lukuisia. Jo ensimmäisessä jaksossa syntyi kiehtova henkilökohtainen nk. ambivalenssitilanne, joka tässä kuriositeettina mainittakoon. Aiheena olivat kehonrakentajat ja koko jakson pääinformanttina etäisesti tutunnäköinen lähisilmä, vaikken millään saanut päähäni, mistä sen muka tietäisin. Vasta sen julistaessa hurskaasti missionsa lajin maineen parantamiseksi, saman maineen, joka on mennyt pilalle joidenkin portsareiden ja muiden harrastelijoiden toimien vuoksi, muistin missä olin törmännyt tähän hyvänmielen lähettilääseen: vappuna Tiikerin hississä. Näinhän se menikin.

Toinen yleinen pointti pointtinen liittyy ruokaan, ruuanlaittamisen toisaalta suunnattomaan intiimiyteen ja toisaalta luontevaan yhteisöllisyyteen. Joka jaksossa Hiltunen menee kuvaamiensa hahmojen kotiin syömään näiden hänelle laittamaa ruokaa, istuu niiden ihmisten kanssa saman pöydän ääreen viihtymään ja jorisemaan jotakin aiheeseen liittyvää joskin arkipäiväistä. Vaikkei varsinaisia ruokapöytäkeskusteluja itse ohjelmassa näytetäkään, on mielestäni koko asetelmassa jotain sangen kuvaavaa. Yhteisen pöydän ääreen istuminen ja ruuan jakaminen on jotenkin syvästi inhimillistä, sen ryhmäytymisen ruumiillistuma, oman jengin jäsenyyden luovuttamista ja samalla porukan identiteetin uusintamista. Siksi se ruokailutapahtuma olisikin huomattavasti kiinnostavampaa seurattavaa kuin esimerkiksi niiden valokuvien kuvausjärjestelyt ja itse kuvaustapahtumat. Tai ehkä ne ovat taas ne kuvat sanojen sijaan ja minä en taas vaan saa koko ideaa vaikka se paistaa minua suoraan silmään.

Muuten on toki kiehtovaa tulla omien ennakkoluulojensa tönimäksi: mitä, voiko somalikin olla suomenruotsalainen! Ja pinkkitukkainen gootti tehdä päivätyönsä juristina! Jehovatkin kuuntelevat populaarimusiikkia, samaa kuin hipsterin oloinen Hiltunen! Naiskehonrakentajalla voikin olla naisen ääni eikä se muutenkaan näytä miehelle oikeastaan yhtään! On aina yhtä yllättävää - ja nolostuttavaa - huomata, kuinka stereotypioiden vanki itsekin tulee olleeksi, vaikka kuvitteleekin yleensä olevansa viisaampi ja muutenkin vähän parempi ollakseen sortumatta moiseen. Kenties Hiltusen dokumenttiprojekti täyttääkin tarkoituksensa juuri näin, kertomalla triviaalin kuuloisia arkifaktoja ihmisistä, jotka eivät ehkä näytä aivan rivikansalaisille, mutta osoittautuvat lopulta enemmän tai vähemmän sellaisiksi kuitenkin.


Olimme lauantaina Reinon JL:n kanssa ajelemassa, jälleen itäisen Uudenmaan pikkuisilla mutkateillä. Maisema oli ihmeen kolmiulotteinen lukuisissa erivärisissä puissaan ja sänkipelloissaan, ilmassa oli juuri oikea autereisen syyspäivän multainen kirpeys ja pyöräkin kokoluokaltaan huomattavasti edellistä lainapeliä sopivampi. Ajaminen on vielä toistaiseksi minulle niin tietoista puuhaa, ettei se ollenkaan joka hetki ole nautinnollista tai edes kivaa. Se kuitenkin sujuu kerta kerralta varmemmin, niin, että nyt jo tunnen olevani enimmän osan aikaa niskan päällä pyörästä ja tilanteen tasalla. Ehkä ensi kesänä, omalla pyörällä...


Olen tunnetusti huonojen elokuvien ystävä, mutta The Fast and the Furious: Tokyo Drift on liikaa jopa minulle. Se rääkyy tuossa taustalla enkä voi estää inhonväristysten puistatuksia ajatellessani niitä, joille tämä elokuva on tehty ja niitä, jotka tästä pitävät (enkä voi mitään sillekään, että tekisi mieleni sanoa kiihottuvat, sillä eihän tällaisen räimeen ja krominhieromisen voi olla olematta tarkoitus tähdätä juuri siihen).

I don't believe you when you say don't come around here no more

Kirjallisuus ja tosielämä linkittyvät tällä hetkellä arjessani kiinnostavan ja samalla surullisen absurdilla tavalla. Havaitsin tämän eilen syventyessäni Haitekstiin juuri ennen nukkumaanmenoa. Niille, joille kyseisen kirjan pihvi ei ole selvä kerrottakoon, että siinä päähenkilö "Eric Sanderson" herää eräänä aamuna muistinsa - ja sitä myöden elämänsä pohjan - menettäneenä. Vähitellen paljastuu, että muistia on nakertanut eräänlainen semanttinen syöpäläinen, käsitehai mallia ludoviciaani. "Eric Sanderson" pyrkii vähä vähältä keräämään saatavilla olevaa tietoa paitsi omasta menneisyydestään myös saalistajastaan, yrittää suojella itseään sen hyökkäyksiltä ja joutuu näiden puuhien ohella mitä mielikuvituksekkaimpiin seikkailuihin.

Tosielämässä olen viime päivät istunut omituisissa, valheellisissa dadapalavereissa, kerännyt läheisimmän työtoverini henkilökohtaisia tavaroita tämän työpisteistä ja koettanut hysteerisesti minua ympäröivää todellisuutta polkemalla saada pääni pidettyä pinnalla ja omat työni suunnilleen ajan tasalla, kauhun, ahdistuksen ja epätietoisuuden riippuessa toisessa jalkaterässäni yrittäen saada minua vajoamaan.
Kun joku vakavalla naamalla sanoo haluavansa tehdä niin kuin oikein on; kun joku vetoaa oikeudenmukaisuuteen, reiluuteen ja lojaaliuteen; kun joku puhuu ylevästi ja omaa moraalista kilpeään kiillottaen, sitä haluaisi uskoa. Mutta jos se huutelee näitä korkeita periaatteitaan itse kaivamansa kuopan pohjalle langenneena, jos se uhkailee, pelottelee ja valehtelee pitääkseen aikuiset ihmiset omassa kurissaan ja itselleen uskollisina, sitä kohtaan on hyvin vaikea tuntea kunnioitusta tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan, inhoa lukuunottamatta.

Toinen kaunokirjallinen teos, joka tulee etsimättä mieleen tästä kaikesta, on Kafkan Oikeusjuttu.

Olen myös viime päivinä ottanut asiakseni miettiä, mikä minusta tulisi isona. Jos osaisin piirtää yhtään, voisin alkaa tatuoijaksi, sellaiseksi kuin L.A. Inkin huippucoolit leimataiteilijattaret. Jos ansainnalla ei olisi mitään merkitystä, voisin alkaa tehdä jälleen heppahommia tai mennä lemmikkieläinkauppaan töihin. Jos eläisin Kalifornian ilmastossa enkä pelkäisi liuottimien pitkäaikaisesta altistumisesta aiheutuvia vammoja, minusta tulisi taatusti hyvä maalari. Jos maailma olisi sellainen kuin minä haluan, ryhtyisin toimittajaksi, sillä silloin minä saisin säännölllistä ja riittävän suuruista kuukausipalkkaa täsmällisine työaikoineen enkä koskaan kuluttaisi luovuuttani loppuun.
Jos joku keksii, mihin muuhun minusta voisi olla, odotan valppaana ja valmiina liikkumaan.

Sing me your maladie and I will sing mine

Sain viime yönä luettua Richard Powersin Laulut joita lauloimme loppuun. En muista, milloin edellisen kerran olisin juuttunut johonkin kirjaan kahta viikkoa pidemmäksi aikaa - en myöskään pysty palauttamaan mieleeni edellistä kertaa, jolloin olisin tullut tarttuneeksi liki 1000-sivuiseen mahtiteokseen.

Kirja kertoo saksanjuutalaisenmiehen ja mustan keskiluokkaisen amerikkalaisnaisen toisen maailmansodan aikaan solmitusta avioliitosta ja heidän musikaalisesti äärettömän lahjakkaista mutta auttamattoman sekarotuisista lapsistaan. Historiallisen yksityiskohtaisuuden ja tositapahtumien valokuvamaisen tarkan maalailun lisäksi kirjassa perehdytään yliopistolla avaruusfysiikkaa opettavan ja tutkivan isän spekulointeihin sekä kylvetään kulttuurihistoriassa ja musiikin teoriassa. Sen kirjoittaja on selvästikin paitsi ylettömän älykäs, monipuolisesti sivistynyt ja suunnattomia tarinankehityksellisiä linjoja suvereenisti hallitseva myöskin kyllin uskollinen romaanitaiteelle ollakseen lisäämättä kvasidokumentaarisen tarinansa perään lähdeluetteloa; mielestäni täysin tyylitön mutta valitettavissa määrin yleistynyt tapa kertomakirjailijoiden keskuudessa niin koti- kuin ulkomaillakin.

Kauneimmillaan kirja on kuitenkin kuvatessaan musiikin tekemistä. Sitä lukiessani muistin jälleen ne hetket, joina musiikki muuttuu niin kuulaaksi ja puhtaaksi, että se on äkkiä täysin läpinäkyvää ja kannattelee laulajaa rungollaan kuin lasinen lautta; sen tunteen, kun yhtäkkiä lukuisat äänet löytävät toisensa ja soivat yhteen niin täydellisesti, että aika menettää merkityksensä eikä soinnun vaiettua voi olla varma, onko lavalla yksin vai siinä joukossa jossa sinne alun perin kapusikin.

Itse harrastin musiikkia teini-iässä koko maailmantuskaisen sieluni voimin (kuten kaikkea mieltäni kiehtonutta siihen aikaan: ihan täysillä enkä yhtään puoliksi). Lauloin, no hyvä, soitinkin, mutta enimmäkseen lauloin: soittamisesta en koskaan motivoitunut siinä määrin, että olisin tosissani kehittynyt. Parhaimmillaan sekin oli mukavaa, yhteisöllistäkin, ja ehkä jonakin päivänä vielä kaivan saksofonini kaapin päältä, lämmitän metallin käsissäni ja bakeliitin suussani ja alan soittaa.
Kuorossa laulaminen oli kuitenkin hevoshommien lisäksi parasta mitä tuolloin tiesin - ja samalla piinaavinta. Kun monesti puhdas sointi oli niin härnäävän lähellä ja samaan aikaan kaiken pinnistelyn ulottumattomissa. Kun stemmaansa ei millään vain oppinut eikä omasta lähdöstä saanut koskaan kiinni, preppaamisesta, muistisäännöistä ja salakikoista huolimatta. Kun kuuli kyllä, miten olisi pitänyt laulaa, muttei osannut - ja kun äkkiä ei enää edes kuullut.
Ja kun sitten vastoin kaikkia odotuksia tärkeissä kisoissa kaikki osui kohdalleen, ihan kaikki: puhtaus, tempo, nyanssit, tunnelataus. Sitä tunnetta muista asioista tavoitellessa onkin mennyt kaksitoista vuotta.


Omituista, miten läpeensä hyvistäkin asioista koettaa löytää vinoutumia; kuin ei uskoisi tuuriaan eikä luottaisi sen kestävyyteen. Onko tämä hyvä näin, pitäisikö tuntea eri tavoin, olisiko oltava enemmän, paremmin, oikeammin? On tullut niin kauas eksyksiin, että tie takaisin luonnolliseen, aitoon, helppoon on ehtinyt kasvaa umpeen epäolennaisuuksia, turhaa tietoisuutta ja tekosyitä. Aion yrittää raivata sen jälleen auki kärsivällisyydellä. Tietääkö sitä edes itse, jos onnistuu?