Pääsääntöisesti nuorehkojen ja hyväkuntoisten ihmisten kanssa tekemisissä olevana sitä aina välillä unohtaa ihmisen olevan sangen hauras orgaaninen kudelma. Muuttuu hieman koppavaksi, ylenkatsoo faktoja. Vakavat asiat tapahtuvat aina niille muille ja vain vanhojen ihmisten kannattaa ajatella kuolemaa.
Kun sitten jollekulle jolla on merkitystä, sattuu jotain, tuntee olonsa petkutetuksi. Surulliseksi ja järkyttyneeksi, totta kai, mutta ensisijaisesti vihaiseksi: eihän tämä ole se mitä tilattiin! Kenelle tästä voi valittaa, korjatkaa joku tää!
Huomaan olevani fyysisten rajoitteiden edessä täysin neuvoton. Puhun puhelimessa sen ystävän kanssa, joka on hyvin kipeä, enkä tiedä mitä sanoa kuulostamatta omituiselle tai epäsopivalle. Se itse kertoo tyyneen jutustelusävyyn miettineensä pahimmatkin vaihtoehdot läpeensä, sellaiset, joiden mahdollisuutta minä en edes ole älynnyt, ja minua alkaa itkettää. Minua, kuin se kipu ei todellisuudessa olisikaan itseni ulkopuolella. Tahtoisin olla urhea ja reipas, niin ettei sen tarvitsisi oman pelkonsa lisäksi kantaa minua kuin äitiään; tahtoisin olla se, joka kertoo hauskoja juttuja ja saa sen ajattelemaan mukavia asioita, niitä jotka ovat olleet ja niitä jotka ovat vielä tulossa.
Eniten tahtoisin, että se paranisi, pian ja ihan kokonaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
<3
/f
Lähetä kommentti