Olen jo liian monennetta päivää perätysten äreä ja hapan. Maailma on pölyinen ja hapeton ja minua väsyttää niin, etten haluaisi kuin maata peiton alla kuuntelemassa omia sydänääniäni.
Kimpaannun itseeni, kun en osaa keskittyä olennaiseen ja hermostun asioista, jotka eivät minulle kuulu ensinkään: ohikulkijan liian lyhyistä lahkeista, Pasilan asemalla herkeämättä louskuttavasta koirasta, tyhmästi ryhmittyvistä henkilöautoilijoista.
Tulen tuumineeksi, miksi onkin niin, että keski-ikään päästyään monet naiset alkavat muistuttaa enenevässä määrin miehiä: kampaukseltaan, kasvoiltaan, kävelyltään.
Tunnen itseni rennoksi ja kokeneeksi, kun esimieheni tiedustelee viikkopalaverissa huolestuneena muistaako kukaan tarkalleen, mitä perjantaisen palaverimatkan viimeisinä tunteina sekä jatkoilla oikein tapahtui ja minä lohdutan sitä sanoen ettei kukaan muista eikä oikeastaan välitäkään, sillä reissut nyt on reissuja ja aina sattuu kun reissataan.
Luistan salitreenistä, sillä haluan - kuten nykyisin yhä useammin - nopeasti kotiin. Sinne päästyäni en tiedä mitä siellä tekisin. Enkä viitsi enää lähteä liikenteeseenkään.
Väsäillessäni improvisoitua tonnikalapaistosta muistan jälleen, miten pieniin asioihin arkinen tyytyväisyys kiinnittyy. Keitän riisit ja ohrat, sekoitan tonnikalan ja tomaattisoossin, kaadan vuokaan päällimmäiseksi ruokakermaa. Tulee hyvä ja hallittu olo, kuin olisin ihmislaaduista siihen kokkailevaan sorttiin kuuluvaa, pystyvä ja elämästäni täysin vastuussa.
Ryhdyn siivoamaan ja juutunkin raivaamaan kenkäkaappiani. Pyyhin hyllyt, heitän 90-luvulta periytyneet ja uskollisesti palvelleet tanssikengät pois ja teemabileisiin ostetut ylipolven-stiletot suutarikassiin. Järjestän jäljelle jääneet kulkimeni kaappiin, suoriin riveihin, omille paikoilleen.
Vien talvipompat, myssyt ja kaulaliinat vinttiin ja pesen jääkaapinkin.
Ja sitten tyhjyys palaa. Mistä se tulee ja kuka sen kutsuu?
Millä se loppuu?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Se loppuu ku rupee vastaamaan myöntävästi esitettyihin kutsuihin... ;)
rakastin vähän sanaa "talvipomppa".
ja myös sitä, miten voi kuvitella kuuluvansa kokkailevaan ihmisrotuun.
tossa yks kaveri heitti lauseen (ehkä vanhan) "miten voi kaivata sellaista mitä ei koskaan ollutkaan"
niin, sopii myös minulle.
tk, oispa se niin yksinkertaista, mutkun ei se ole.
mä oon kanssa jotenkin ihan torttu. jotenkin vituttaa, kun aurinko paistaa ja linnut laulaa ja pitäs olla saatanan iloNE vaikka haluaisi vain avata tulen kohti kaikkia, joilla on hullujen päivien muovipussi.
k: ihan hyvin voi kaivata, tällä mielikuvituksella.
m: myös mä pidän sanasta pomppa ihan hämmentävissä määrin. nuttu ja kolttu kuuluvat samaan kategoriaan ja ovat siis ihastuttavia myös.
n: meillä menee hurjan usein yksiin nää torttumeiningit. miten onkin niin?
nyt vasta että mikä m. r:hän sen piti olla. anteeksi.
Lähetä kommentti