Minä pidän kitarasta esineenä. Minusta lakattu pinta tuntuu käden alla selkeälle ja tuntuu sylissä mukavalle. Soitin näyttää juuri sopivalla tavalla itseriittoiselle, sellaiselle että on aivan kylliksi omin päineenkin, eikä oikeastaan tarvitse ketään soittamaankaan ollakseen yhtään parempi. Oikein pideltynä se näyttää vieläkin paremmalle: täydentää habituksen, nöyrtyy mukisematta käyttöön.
Minä pidän kitarasta soittimena. Sitä voi soittaa, vaikkei ihan osaisikaan - se tulee vastaan juuri sen verran, että se mikä todellisuudessa on onnetonta rämpytystä saattaa hetkittäin kuulostaa ihan oikeille soinnuille. Sitä voi näppäillä hajamielisesti tunnelmoiden laskuhumalassa juhannuskokolla tai piestä raivoisasti kurittaen stagella. Siitä voi ottaa kiinni ihan ronskisti ilman että se murenee tomuksi tai luiskahtaa oitis vireestä; sitä voi myös pidellä hellästi menettämättä vähääkään sen ilmaisuvoimasta tai uskottavuudesta.
Se on ensimmäinen soittimistani, jota voi soittaa istuen ja rennosti. Se onkin usein kaikki, mitä laina-Landolani kanssa teen: viritän, rämpytän ja lopun ajan vietän vain istuen se sylissäni.
Viime yönä mietin nimiä tulevalle omalle kitaralleni. Se voisi olla Anselmi tai Bertta, tai ehkä Thor-Björn tai Marika. Tosin nimeä ei voi päättää yksilöä näkemättä.
Enää tarvitaan se palkankorotus, jolla omani ostaisin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mä kannatan tälleen alustavasti eniten thor-björniä. kova voisi olla myös mun mutsin suosikkinimi, fred-börre.
vihaan muuten sanaa habitus.
must marika taas olis melkein tyylikkäin. mutta pitää tosiaan ensin katsoa, kenelle se näyttää.
hahah, habituksesta tulee aina mieleen viivi "paljon on turhaa habitusta" avellan :D hubba hubba zoot zoot
Lähetä kommentti