Kerta kerralta tulee vaikeammaksi päästää sinut menemään. Syömme Lidlin sammakkomakeisia ja puhumme tissibaareista, enkä voi olla ajattelematta miten täydellisen kokoinen olet juuri minulle, minuun. Haluaisin sinut tähän kun nukahdan ja kun herään ja kaikkeen siihen muuhun.
Seuraan katseellani, kun kävelet: ulos ovesta, kadun yli, parkkipaikan poikki. Kun nouset autoon, käännyt risteyksestä vasemmalle, pois luotani. Tuntuu kuin halkeaisin kahtia. Älä menis.
Puhumme raskaana olevan ystävän kanssa siitä, olisiko pahempaa jos lapsella olisi jokin fyysinen epämuodostuma vai jos se olisi hieman hidasälyinen. Viereisessä pöydässä istuva mies salakuuntelee meitä piiloutuen kirjansa taakse. Toisella puolellamme puhutaan politiikkaa.
Mietin sitä, miten aamuisin taivas on alkanut näyttää vastapestylle ikkunalasille ja sitä, miten uuden oivaltaminen tuntuu sille kuin äkkiä näkisi oven siinä, missä ennen oli pelkkää seinää.
Istun elämäni ensimmäisellä kitaratunnilla ystävän olohuoneessa ja saan ensi kertaa monta sointua osumaan peräkkäin oikein. Tunnen spontaania riemua ja minua naurattaa ensimmäisen kerran koko päivänä. Kannan lainaksi saatua Landolaa varovasti laukussaan kotiini halki Kallion ja pelkään kuollakseni kompastuvani.
Pääsen kotiin ehjänä ja menen suoraan sänkyyn, jonka lakanoissa sinä vielä tuoksut. Nukahtaisinpa heti; heräisinpä seuraavan kerran vasta sitten kun.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti