I am a rock, I'm not an island

Luin tänä aamuna Suomen johtavan päivälehden eilisestä numerosta kahdesti väitteen, jonka mukaan Suomi on saari. Ymmärrän kyllä, mihin väittämällä pyrittiin ja minä jos kuka ymmärrän myös, miten vastustamaton tehokeino kärjistäminen onkaan.
Suomi on saari. Mutta eihän ole. Manhattan on saari. Ahvenanmaa on saari. Islanti on saari ja Grönlantikin. Mutta Suomi, se on niemi.
Tai sitten olen ymmärtänyt jotain todella pahasti pieleen.


Aurinko on paistanut tänään aamusta saakka niin pontevasti että se on ollut melkein pelottavaa. On taas se aika vuodesta, jolloin itsekin pitäisi tuntea itsensä uudeksi ja kirkkaaksi, elinvoimaiseksi. Rakastuneeksi.
On taas se aika vuodesta, jolloin ydinperheonnen sivusta seuraaminen tuntuu sietämättömämmälle kuin koskaan ja itsekin on jotenkin nukkaantunut ja kelmeä.

Toistan samoja virheitä, isken päätä samaan seinään; ensi kertaa pelkään tässä olevan kelan, jota en koskaan saa poikki. Entä jos en pääsekään murtautumaan tästä, entä jos elämäni on loppuun saakka neljän kuukauden syklejä toivoa ja ahdistusta? Entä jos en osaa elää toisin; entä jos en jaksa?

Kaiken päänsisäisen kuonan ja lohduttomuuden keskellä on huojentavaa, että on olemassa ystävä ja sillä sänky, johon saa mennä syömään Ben & Jerry's -jäätelöä ja taintumaan päiväunille. Että on olemassa toinen ystävä, joka keskellä yötä suostuu tulemaan pitämään sylissään ja halaamaan niin, että tuntee lopulta jälleen pysyvänsä yhtenä kappaleena. Että ovat ne, joiden kanssa voi lähteä Vantaalle laulamaan huonoa kännikaraokea, syömään lihapullia ja herättämään pahennusta juna-asemille. Että ovat ne, joiden kanssa voi lojua katsomassa televisiota jäsenet sekaisin yhdessä ihmisläjässä, kertoa kakkavitsejä ja nauraa hervottomasti YouTuben Rölli-peikko-pätkille. Että ovat kaikki ne, jotka malttavat olla sanomatta mitäs minä sanoin, jotka antavat olla hiljaa silloin kun ei ole mitään sanottavaa ja puhua silloin kun asiat eivät enää mahdu sisälläpidettäviksi.
Että tietää, ettei koskaan jää yksin. Pelkään, etten muista sanoa sitä niille kylliksi, mutta usein ne ovat ainoa todellinen ankkurini tähän maailmaan.