Asuntoni kellot eivät pysy ajassa. Tunnen olevani sisältä ontoksi koverrettu ja kumiseva, joten yritän keskittyä ulkoiseen. Treenaan salilla niin, etten kahteen päivään kykene kuin irvistelemään, lihakset kivikovina ja jomottavina. Käyn solariumissa ja hankin ennenaikaiset kesakot nenälleni. Varaan ajan kosmetologille otattaakseni ripsienpidennyksen. Suunnittelen sijoittavani tämänkinvuotiset veronpalautukseni kuten edelliset: uuteen leimaan.
Eikä mikään näistä oikeastaan edes saa minua innostumaan tosissani, enkä ole soittanut kitaraakaan moneen päivään. Ihan sama.
Istuin viikonloppuna ikkunalaudallani alusvaatteissa, savuke sormissani katselemassa kadulle. Äkkiä tiesin siinä olevan yhden niistä elementeistä, joita tulen kaipaamaan tästä muutettuani. Ajatus on älytön, sillä en ole muuttamassa mihinkään - en nyt enkä luultavimmin vielä pitkään aikaan. Mutta silti: kadulle lankeava hapero auringonpaiste, puistossa kujertavat kevään ensilinnut, vaihdekohdan yli vaivalloisesti kapuava raitiovaunu, koiriaan puhuttelevat ihmiset puiston laidassa. Kaikki on sydämenlyönnin verran siinä, niin lähellä, että minun on suljettava silmäni hetkeksi kestääkseni sen.
Kävellessäni Pasilasta kotiin Siuntionkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa olevan hullunkurisennäköisen kivijalka-asunnon hullunkurisen pikkuoven edessä jalkakäytävällä istuu hahmo, selkä minuun päin. Lähemmäs päästyäni huomaan, että oviaukossa istuu toinen hahmo, ne ovat tupakalla siinä yhdessä, ne nauravat ja istuvat auringonlaikussa ja niillä näyttää olevan huoletonta ja mukavaa ja palanen niiden kepeästä joutilaisuudesta tarttuu minuunkin. Minusta on mahtavaa asua kaupungissa, jossa ihmiset voivat järjestää juhlia viereisen talon katolla, jonne sattuu pääsemään omasta olohuoneen ikkunasta, ja jossa voi istua keskellä jalkakäytävää juttelemassa ystävänsä kanssa ihan selvinkinpäin - kaupungissa, jonka ihmiset ovat vallanneet itselleen antamatta ahtaiden huonekokojen ja henkilökohtaisten takapihojen puuttumisen rajoittaa olemistaan.
Sitten pääsen omaan kotiini, jota en jaksa nyt siivota, avaan television ja tuijotan sitä nukkumaanmenoon saakka. Silmät tuntuvat koko ajan väsyneiltä, kuin pitkän itkun jälkeen; näen öisin unia joissa tapahtuu asioita joihin en voi vaikuttaa, enkä enää herättyäni muista, mitkä niistä ovat totta.
En jaksa edes haluta mitään, en kiinnostua mistään halutakseni. Ihan sama.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
Kylläpä!
Oon ollut viime aikoina hieman surullinen siitä että olen jokseenkin kaveriton. Ehkäpä siitä syystä mietinkin eilen ennen kuin menin nukkumaan sitä yhtä kesää kesäminkkien kerhohuoneella, kun ajeltiin ensimmäisellä metrolla aamuisin kotiin, grillillä oli auramurskaa, aurinko paistoi ja kaikki oli jotenkin huoletonta.
Olisinpa vieläkin 20-vuotias.
mä olen muuten täsmälleen samaa mieltä tosta kaduilla istumisesta. mä muistelin just yks päivä, miten me istuttiin fridan kanssa kampissa, syötiin pakastemustikoita ja aurinko paistoi. ja siis kadulla istuttiin. ÄH
ainiin ja piti sanoa, että ihan hypnoottisen romanttiskaunis toi ikkunalaudallaistumiskappale.
k: kylpä mitä?
l: oi, se se vasta kesä olikin! vaan toden totta, luulen että kyse on nimenomaan kaipuusta kaksikymppisyyteen ennen muuta. huoletonta, sitäpä juuri <3
n: kiitos muru! hulluja tuommoiset tunteet, kun ensin on että mistä nyt on kyse ja sitten kun saa siitä kiinni, on että miksi ihmeessä ja juuri nyt. kiva jos muillekin tulee niitä, tai jos tulee edes selvä kuva.
ÄH.
Ja ripsipidennykset on muuten oikeesti maailman hienoin asia. Mäkin "kokeilin" enkä ole kolmeen kuukauteen käyttänyt enää kertaakaan meikkiä vaan lahjotin kaiken, siis kaiken, arsenaalini seuraavana aamuna pikkusiskolle. Millaset/missä sulle laitetaan?
joo siis mähän olen oikeasti sala-albiino, kulmia oon värjännyt jo vuosia itse kotona mutta ripsiä en ole uskaltanut ja niinpä ne ilman ripsiväriä ovatkin läpikuultavan vaaleat niin, että ilman meikkiä mun naamassa ei ole piirteitä, vaan vain, noh, vaaleutta.
meen leppävaaraan meidän duunin yhteistyöpaikkaan, ja vähän kyllä jänskättää. jään varppina koukkuun ja niitähän sitten kohennellaan kuin rakennekynsiä aikanaan...
aa niin ja millaset. ootas käyn kattomassa sen nimen... lash be long, mikä se ikinä onkaan. toivona hieno <3
Mä oon aina siis vihannut kaikkia kosmetologijuttuja, mutta ole huoleti: ripsihuolto on siis ehkä rentouttavin juttu ikinä. Joko nukahdan parin minsan sisään tai sit meditoin ja poistuin aina tosi energisenä ja mieli positiivisena ja kirkkaana. Mä varmaan oisin valmis maksamaan siitä ilman ripsiäkin :D
Tulipa iso Kallio ikava. Sa oot hyva pukemaan sen meiningin kirjaimiksi. Ja millon sitte tuunki niin pitaa kylla paasta kadulle istumaan ja skumppa poksauttaa, oli sitten lunta tahi ei.
Ja tulipa mieleen ne ajat kun harrastin samaa ikkunalla istumista torkkelinmaen kampassa. Ei keksi montaakaan parenpaa tekemista.
kiitos muru <3 tulisit pian.
Lähetä kommentti