En saisi olla näin apea kun ei ole syytäkään. Kun on se yksi ystävä, joka ei varmaankaan ole vielä edes palannut tähän maailmaan, ja ne kaksi, joiden suhteet, ne kaikkein tärkeimmät, murenevat osiinsa kuin jääkaapissa säilytetty suklaalevy.
Kun minulla on äiti, joka kiikuttaa minulle Tallinnasta kenkiä ja hajuvettä ja vie minut ravintolaan syömään vain koska haluaa viettää aikaa kanssani.
Kun minulla on työpaikka, jossa voin sopia viettäväni perjantain kotona omalla ilmoituksellani, vain laiskotellakseni ja tehdäkseni jotain vähän kiellettyä.
Silti ärsyynnyn suunnattomasti liesituulettimen äänekkäästä murinasta ja siitä, miten kynteni lohkeilevat sorkkamaisesti keskeltä. Olen vähällä tönäistä tahallani tuntematonta tätiä selkään vain koska tämä kävelee mielestäni liian hitaasti ja liian keskellä ja tukkii tieni.
Viitsin valittaa, kun asiat eivät menekään kuten olin ajatellut vaan kuten niiden alunperinkin oli määrä mennä.
Tuntuu, että on ollut aika, jolloin kaikki oli vaivatonta ja itsestäänselvää. Ehkei sellaista ollutkaan?
Ehkä se on vasta tulossa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ojoi. Mistä tuo tuleekaan tuo selkääntuuppaamisolo? Ja voi niitä kaikkia viattomia, joiden selkiä olen vain vaivoin ollut tuuppaamatta. Onneksi ne eivät tiedä siitä mitään...
Joskus ei vain näe asioita sellaisina kuin ne ovat.
nimenomaan, onneksi eivät tiedä! sillä monesti joudun suorastaan harhauttamaan itse omat ajatukseni muualle etten ryhtyisi aatteista tekoihin.
ja paristi, ihan vain muutaman kerran, olen ohittamaan viimein päästessäni kävellyt ihan pikkuisen liian läheltä, juuri sen verran, että tarmokkaasti keikkuva olkalaukkuni on napsahtanut niitä kyynärpäähän ja hieman sohaissut niiden tasapainoa.
Lähetä kommentti