Zen ja asiakkaiden palvelemisen taito

Äsken tuossa huomista evästä laatiessani (kyllä, mä olen alkanut laittaa ruokaa. Satunnaisesti ja valtaosin puolivalmisteista sekä muista helpoista. Kelaa sitä, ku meet huomen duuniin faijas firmaan!) ja hieman maistellessani tulin ajatelleeksi tällaistakin triviaalia seikkaa, että miksihän tietyt maut sopivat niin valtavan hyvin yhteen, sillä tavalla toisiaan täydentävästi ja kerrassaan harmonisesti. Kuten vaikka chili ja tonnikala. Curry ja kana. Kaali ja siirappi. Mozzarella ja basilika. Wasabi ja nori. Suklaa ja punaviini. Erilaiset juustot ja punaviini. Pizza ja punaviini. JD ja savuke. Onkohan jollakulla olemassa absoluuttinen makuaisti, siten kuin voi olla vaikka joku sävelkorva tai vatupassinomainen silmä? Semmoinen voisi olla aika pelottavaa, eikä sitä varmaan voisi toimia muuten kuin vähintään oman elämänsä kokkina. Itsellenihän se ei ole niin justiinsa, enkä ronkeleita ihmisiä tahdo kestää oikein sitäkään vähää.

Tänään mun vastahankittu mielenrauha alkoi uhkaavasti rakoilla koettaessani sompailla diplomaattina ääliöasiakkaiden seassa. Mun on yhä edelleen, useita vuosia aspassa poskeni kramppiin hymyilleenä sekä rumia vastasivalluksia ja verenmakua urhoollisesti nielleenä vaikea ymmärtää, miten toimii ihmispsyyke, kun se joutuu jotenkin vähän epämiellyttävään ja itselleen epäedulliseen tilanteeseen - yleensä vieläpä siten, että se on ihan omin pikku kätösin hankkiutunut siihen pinteeseen ja taitaa vähän tietää sen itsekin; miten henkilö menettää täydellisesti suhteellisuudentajunsa ja loogisen päättelykykynsä, sosiaalisista kyvyistä nyt puhumattakaan; miten ihminen taantuu jankuttavan lapsen tasolle, toistaa sitä ainoaa keksimäänsä järkevää argumenttia, joka sekin tosin tuli kaadetuksi heti ensimmäisellä vasta-argumentilla, sekä lukuisia täysin stetsonmenetelmin nikkaroitua väitettä, puolustetta sekä lieventävää asianhaaraa; miten ihmisten aivot nyrjähtävät niin totaalisesti, etteivät ne enää kuule saati ymmärrä puhetta, etenkään, että osoittaisivat piittaavansa siitä rotan pyllyn vertaa.
Tai ehkä mun pitäisi sääliä niitä. Jos joku poloinen asiakaspalvelija on todella niiden ainoa venttiili, kenties jopa ainoa kahdenvälinen kasvokkaiskontakti päivän aikana, ei niillä voi mennä ihan kamalan hyvin. Ehkä niillä on vain vaikeaa, tai huono päivä, PMS tai migreeni, huono tai olematon parisuhde ja tottelemattomat lapset, liian iso asuntolaina ja kusipäinen pomo.
Ja kuitenkin. Mua. Ei. Kiinnosta. Mä en mene niiden - tai itse asiassa yhtään kenenkään, jos tarkkoja ollaan - työpaikalle ärjymään, olemaan kohtuuton ja epäkohtelias, ja sen vuoksi katson minulla olevan oikeuden edellyttää sitä samaa heiltä. Sitä paitsi mä olen mukava, jos mulle ollaan mukavia: jos aletaan tinkiä, penätä, vänistä tai uhkailla, mua ei huvita enää tehdä edes sitä, minkä oikeasti vielä voisinkin. Valitettavasti en voi auttaa, ja olemme sitä paitsi sulkeneet jo.