Lost and Found

Mä mitä ilmeisimmin unohtelen asioita venäläisen perinneviisun lailla kiihtyvästi. Tämän päättelin siitä, että muistin tänään monia asioita, jotka mun on selvästikin ensin täytynyt unohtaa, jotta uudelleen muistaminen siis on tullut ylipäänsä mahdolliseksi. Tämä on hieman pelottavaa, mutta samalla varsin kiehtovaa: jokainen päivä voi olla ihan uusi ja täynnä huikaisevan jännittäviä tapahtumia, kun ei yhtään etukäteen tiedä että ovatko kohtaamansa asiat ja tästä syntyvät reaktiot upouusia vaiko vanhoja tuttuja ja vain elvytettäviä. Vähän niinkö vastasyntyneellä.

Ekanakin oltiin tänään Nuun kanssa aamutuimaan tallissa ja muistin taas, miksi mun mielestä heppatytöt on useimmiten kovimpia kaikista, ja reippaimpia. Kun on useiden tuntien ajan sietänyt kylmää, märkää, kipua ja muuta epämiellyttävyyttä, tullut kenties tallotuksi ja litistetyksi, ehkä purruksi ja on saattanut vähäsen vuotaa vertakin, muuttuvat toiveet ja unelmat mukavan maltillisiksi ja ihmisen kokoisiksi: jospa saisi tilkan vettä ja kenties hieman jotain ravintoa, ollapa nyt kuivat vaatteet käsillä, kunpa joskus vielä saisin tunnon varpaisiin takaisin. Kiitos. Tämä sankarillisuus kirvoittikin kotimatkakeskustelun nirsoista, epäreippaista epäratkaisukeskeisistä nurkujista, jotka saavat kummankin meidän ihon kananlihalle ja äänen raivofalsettiin. Jos et voi vaikuttaa asiaan, auttaako valittaminen? Jos voit, auttaako valittaminen vaiko se konkreettinen vaikuttaminen? Mitä veikkaat. Sulla on kaksi arvausta.

Tokana eilen jossain mielettömässä viitseliäisyyspuuskassa pakkasin tätä päivää silmällä pitäen pitkästä aikaa laukkuuni levykeissin ja siihen lystikkäitä levyjä töissä kuunneltavaksi ja kuunnellutettavaksi. Se, mitä mä olin unohtanut, oli että miten mukavaa onkaan työskennellä itse käsinvalitun musiikin soidessa taustalla. Tänään olenkin siis työstänyt epävireisesti hyräillen ja rytmikkäästi nytkähdellen, tuottaen hymyä sekä omilleni että asiakkaiden kasvoille.

Kolmas juttu oli sitten juurikin se, että olin vähän unohtanut, miten hyvälle hymyileminen tuntuukaan. Olen tainnut olla jo pitkään itselleni epätyypillisesti melkoisella matalapaineella, koska hymylihakset olivat aivan ihmeissään ja aivot vähällä taintua moisesta hyvän mielen piikistä. Ehkä jos kevään lähetessä alkaisi niitä hymyilyttäviä juttujakin löytyä taas enemmän, se taitaa kaiken muun hyvän lisäksi olla myöskin itseään ruokkiva kehä. Sitä paitsi mun hymykuopat ei pääse oikeuksiinsa ärripurrikeksejä popsien.