Kukka se on perunallakin.

Tänä iltana, rahjustaessani lopen uupuneena, lastattuna kuin kuormakameli, hevoselle, koiralle sekä sohjoisille lahkeille haisevana, yltä päältä karvoin kuorrutettuna, hermeettisen rumassa takissani (oikeasti, se on niin ruma, että äidit peittävät lastensa kasvot mun kävellessä niitten ohi se päällä; se on niin ruma, että tänä aamuna Pasilan asemalla laiturilla numero 8 mä jouduin väkivalloin tukahduttamaan mielihaluni paukuttaa käsiä yhteen ja huutaa kimeällä äänellä että "Halusin vain kertoa kaikille, että en mä oikeasti aina ole näin ruma! En ole! Ei muuta, jatkakaa.") bussipysäkille olin ohikiitävän hetken ajan varma siitä, että pahin on tapahtunut: musta on joko tullut näkymätön, tai sitten mun suomeksi luulemani kieli onkin mun suussa muuttunut jotenkin muille ihmisille täysin käsittämättömäksi äännevyöryksi ja olen oikeasti ihan yksin tässä maailmassa. Mä nimittäin halusin varmistaa, ettei tavoittelemani linja-auto ollut juuri pyyhältänyt ohitse ja kysyin eräältä satunnaiselta paikallaseisoksivalta blondiinilta, että "Anteeks mutta satuitko huomaamaan että menikö 17 tästä just?". Tyttö tuijotti mua liian pitkään, liian hiljaa, silmissään ankaran tulkitsemisyrityksen katse ja sanoi: "Siis nyt mä en ymmärtänyt...". Onneksi satunnaisen tytön vieressä seissyt satunnainen poika pelasti tilanteen informoimalla, ettei bussi ollut vielä mennyt. Kiitin, vaikenin ja menin itseeni.
Kantamuksineni en mahtunut kunnolla penkkiin, joten kyyhötin kotimatkan epämukavasti toisen reiden varassa, puoliksi käytävällä tuntien, miten pääni päällä välkkyi tavattoman räikeä neonkyltti "RUMA!". Kanssani samalla pysäkillä jäävät kaksi psychobilly-tyttöä katsoivat minua kulmakarvat säälivästi hieman kohollaan.
Huomenna aion laittaa jotain nätimpää päälle.
Noin. Ja nytpä sitten kaadoinkin epähuomiossa päälleni piimää. Menen peseytymään.

Ja kyllä mä oikeasti vieläkin olen ihan kelvollisella tuulella. Laitetaan varmemman vakuudeksi vielä hymymaama :), noin.