Sota apatiaa vastaan

Mä olen kohta kaksi päivää kärsinyt vakavasta verkkodeprivaatiosta: mun netti on ollut särki. En ole päässyt katsomaan, tapahtuuko elämä muualla sillä välin, kun itse kökötän kotona. En ole päässyt vastaanottamaan tai lähettämään merkkejä siitä, että olen yhä elossa ja välitetty. Olenko tällöin ollut edes olemassa ja jos, mistä sen voin varmuudella tietää?

Välillä on ihan hirveän terapeuttista ja välttämätöntä olla irrationaalisen, kohtuuttoman, tarpeettoman, epäreilun häijy jollekulle. Etten suotta heittäytyisi patetian alati kutsuvaan ja seireenin lailla viettelevään suohon, siteeraan tähän omaa päiväkirjaani, sitä ihan oikeaa ja erittäin henkilökohtaista:
"Mä toivon. Kun tää kaikki on ohi, mä toivon. Kun tää kaikki taas kerran on ohi, enkä mä tietysti kuule susta, mä todella toivon. Mä todella toivon, kun tää kaikki taas kerran on ohi, ja sä tapasi mukaan väistät epämukavaa aihetta enkä mä tietenkään kuule susta, vaikka salaa sitä toivonkin, että mä muistaisin. Että mä muistaisin, miten pahalle se tuntuu: niin pahalle, etten halua tehdä sitä enää. Niin pahalle, etten luule enää; etten halua enää yhtään. Niin pahalle, etten toivo enää.
Mä toivon, että sua sattuu. Mä toivoisin myös olevani suurempi ihminen, mutten ole. Mä toivon, että sua sattuu paljon; mä toivon, että sä menetät; mä toivon, että sä suret. Mä toivon, että sä haluat, kiihkeästi, muttet voi saada. Sitä mä toivon sulle. Että voisit edes aavistaa, mille musta nyt tuntuu."

Tänä iltana kotiin kävellessäni ilmasta saattoi jo haistaa kevään lupauksen. Tähdet olivat näkyvissä, ja kuun sirpale. Kai se tulee tänäkin vuonna. Kevät. Ja tuo mukanaan uuden, ja toivon.