Pseudopsykologinen, puolisuppea, näennäissyvällinen ja korkeintaan kvasikiinnostava tutkielma tapauksesta C.

Luin tänään uusimmasta Imagesta, että pääruoka on niin paté ja viime tiistaita, ettei ehkä mikään: "Ilmiö näkyy useissa trendiravintoloissa New Yorkissa, San Franciscossa ja Chicagossa, kertoi The New York Times äskettäin. Joissakin on pääruoista luovuttu kokonaan. Toisissa ei enää erotella annoksia alku-, pää- ja jälkiruokiin. Muutamissa ruoat listataan muiden tekijöiden kuin koon mukaan."
Jouduin hieman ymmälleni. Toki tämä jatkaa jouheasti nykymaailman taipumusta individualismiin sekä pyrkimystä kannustaa kaikkea, mikä eristää maailman omiksi, pikkuruisiksi mikrokosmoksikseen: novelleiksi, tapaksiksi, singleiksi tai ainakin jokaisen musiikkikappaleen käsittelynä sellaiseksi. Mutta mitä tapahtui kokonaisuuksille, helposti hahmotettaville ja perinteisille malleille maailmasta?
Mä tunnustan olevani ihminen, joka pitää selkeästi rajatuista, jatkuvajuonisista mutta harkitusti klassisen kokoisista yksiköistä, joissa ainesta on kylliksi: romaaneista, levyistä, aterioista. Televisiosarjatkin joudun yleensä seuraamaan hamaan katkeraan loppuun saakka, mikäli erehdyn pilotin tullessa ruudun ääreen. Mä en pidä mainoskatkoista, väliajoista, tauoista enkä oikeastaan mistään, mikä koettaa ujuttautua mun ja mun käynnissäolevan kokemuksen väliin.
Näitten havaintojen perusteella mä yritin luoda jonkinmoista maailmanselitystä, tai edes ymmärtää itseäni hieman paremmin, mutta mieleeni juolahti vain fanaattisuuden, luutuneisuuden ja muutosvastarinnan kaltaisia epämairittelevia määreitä.
Sitten tulin ajatelleeksi, että kenties tämä kaikki onkin erään työtoverini syytä. Tänään J. piintyneiden tapojensa vastaisesti ei heittänytkään kehiin mitään tympeän väljähtänyttä tissi-perse-takareisi -kommenttia kenestäkään, vaan alkoi täysin pyytämättä analysoida mun suhde-elämääni (eli mitä?). Hänen johdonmukaisen ja syväluotaavan pohdintansa viiltävänä loppuyhteenvetona oli, että koska mä en tunne itseäni, etsin vääräntyyppisiä miehiä, jonkalaisia luulen haluavani ja tarvitsevani, vaikka todellisuudessa asia on siis täysin toisin. Miten, sitä se ei tietenkään viitsinyt kertoa, vaikka moisen visusti varjellun tiedon haltija selvästi olikin.
Mä luonnollisesti läväytin sitä verbaaliavarilla poskelle ja vielä nauroin räkäisesti päälle, mutta salaa se ajatus jäi kuitenkin itämään. Ei niistä miehistä, vaan siitä, etten muka tuntisi itseäni.
Äsken suorittamani ajatusketjun jälkeen tosin voiko mua siitä kukaan syyttää. Minä, maailman suurin ja kiehtovin mysteeri. Tai ainakin nälkäisin.