Olet sietämätön tyyppi ja mielipiteesi ovat vääriä - älä soita tänne enää koskaan!

Mä olen vihainen, mä olen surullinen, ja ennen kaikkea mä olen uskomattoman väsynyt. Selittääkseni tätä kaikkea sekä antaakseni itselleni oikeutuksen olla noita asioita, mun on kirjoitettava henkilöstä, joka ei enää mainintaa olisi ansainnut, mutta joka on niin olennainen osa mun tämänhetkisen tunnetilan syntyä, että en voi välttyä siltä.

On olemassa ihmisiä, joihin törmäämistä välttelee: ei siksi, että ne saattaisivat sanoa tai tehdä jotain kurjaa vaan siksi, ettei itse voi luottaa itseensä yhtään niiden vaikutuspiirissä. Samaiset ihmiset eivät aikanaan halunneet mun olevan niille samaa, mitä ne olivat mulle ja kertoivat sen vasta, kun oli jo aivan liian myöhäistä.
Nämä ihmiset, niillä on naamaa soittaa ihan tuosta vain, aivan tavallisena iltapäivänä ilman mitään syytä, puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, ja kysyä että mitä kuuluu. Mitä vittu kuuluu. Ja että onhan kaikki ihan hyvin. On, kaikki on aivan ihanasti! Ja nyt, jos suot anteeksi, menenkin tästä kylppäriin ja kaadan itselleni ison lasillisen partateriä nieltäväksi.
Ai, mä en jotenkin tajunnu yhtään. Niinpä. Osuvammin ei kävis kiteyttäminen, vaikka itse yrittäisin.
Ehkä vielä jonakin aamuna herätessäni huomaan, etten vilpittömästi ja todellakaan piittaa enää. Niinhän haavatkin paranevat: kun antaa sen ruven olla eikä koeta nyhtää sitä kaiken aikaa irti.

Tämän lisäksi vihaan tänään ihmisiä yleisesti: kitiseviä lapsia täydessä ratikassa, tuuppivia vanhuksia lähikaupassa, möliseviä ja haisevia denapenoja metroasemilla, töykeitä, ilkeitä ja typeriä asiakkaita. Ihmisiä, jotka koettuaan jonkinasteisen arvonnousun korottavat itsensä saman tien muitten yläpuolelle ja käyttäytyvät alentuvasti ja holhoavasti ja saarnaavat ja luennoivat. Ihmisiä, jotka ovat kykenemättömiä jakamaan vastuuta ja ryhtyvät marttyyreiksi. Ihmisiä, jotka eivät osaa päästää irti, antaa olla, päästä yli.