Olen halukkaasti vähän eri mieltä.

Monet yleisesti erittäin loistokkaina, suorastaan nerokkaina tai vähintään erinomaisina pidetyt asiat saavat mut vähän ymmälleen, jotkut jopa umpimielisen vastustuksen valtaan. Tunnetuimpia esimerkkejä jaksan jauhaa kyllästymiseen saakka: mä en ole nähnyt koskaan yhtään Star Warsia. Mun mielestä Tolkienin hobittihöpötys on lapsellista ja ylenkatsottavaa. Mun on vaikea sietää HIMiä, Nightwishiä, Liekkiä, Coldplayta, Mobya ja sitä Aliciaa. Mä en pidä täytekakuista, Raffeleista, tummasta suklaasta enkä simasta. Mun mielestä Justin Timberlake ei ole seksikäs eikä Gwyneth Paltrow erityisen kaunis; Tuomas Vimma saati Jyrki Lehtola kovinkaan älykäs; Mattiesko Hytönen ja Jaana Rinne korkeintaan keskinkertaisia toimittajina. Facebook on mun mielestä edelleen ahdistava ja elämää paineistava aikuisten leikki-ikäisten ajantappofoorumi. Monet muotiin liittyvät asiat kuten UGGit, Acnen farkut ja ne kahdeksankymmentälukuiset nolot muoviset nörttipokat näyttäytyvät mulle usein paitsi täysin käsittämättöminä ja epäkäytännöllisinä myöskin yksinkertaisesti hyvin rumina.
Toiset näistä asioista ovat sellaisia, että olen niistä avoimen tyhmänylpeä: minä en anna kaiken hypen sokaista itseäni, vaan kuljen omaa tietäni ja kuvittelen olevani 2000-luvun kevytlinkola, jonka kriittisyys ja itsenäinen ajattelu eivät murene muutamaan namedroppaukseen ja onnistuneeseen mainontaan.
Toisia hellin salaa: nämä on niitä seikkoja, jotka tekevät musta erityisen, juuri mut.
Sitten on niitä juttuja, joiden vieroksumista vähän häpeän, sillä oikeasti haluaisin kaikkien muitten maailman kansalaisten tavoin nauttia niistä ja tunnen itseni jotenkin vajaaksi ihmisenä ollessani vähemmistössä niiden suhteen. Yksi tällainen on YouTube ja kaikki senkaltaiset foorumit: mä vihaan niitä. Tai tarkemmin sanottuna en mä niitä sivustoja itsessään vihaa, vaan sitä, miten on muodikasta tipautella hassuja klippejä kaverille Facebookissa, Galleriassa, mesessä, sähköpostitse, missä-hiton-ikinä. Niiden kuva on rakeista ja epäselvää; vaikka ne suurentais koko näytön kokoiseksi, ne on pieniä ja ankeita; niiden latautuminen kestää ainakin mun nettiyhteydellä niin pitkään, etten millään jaksa odottaa, enkä mä ikinä jaksa katsoa niitä loppuun saakka. Lisäksi pitäisi joskus löytää se aika ja viitseliäisyys, että saisi ylipäänsä avattua ne linkit.
Tänään sain synninpäästön tuolle abnomaliteetilleni: Nyt-liitteen tv-osion kolumnisti Sanna Kangasniemi tunnustautuu tämänviikkoisessa tekstissään saman lajin edustajaksi. Mä olen huojentunut: nyt kun se on painetussa sanassa kerrottu, se ei varmastikaan enää ole ihan niin väärin. Tai edes kovin tyhmää.