Me ei panna tuhkaa teidän kusialtaisiin, älkää tekään kusko meidän tuhkakuppeihin!

Saatanan sonnit. Ja perkeleen pimittäjät.
Ensimmäiset sanat, jotka mulle tulivat mieleen eduskunnassa nousseesta seksuaalisen häirinnän kohusta. Tutkimuksen mukaan kyselyyn osallistuneista sadasta naisesta joka kolmas ilmoitti kokeneensa eri asteista seksuaalista häirintää työpaikallaan eduskunnassa. Samana iltana muistaakseni kolmoskanavan uutisissa joku naispuolinen asiantuntija oli jo saatu vähättelemään tulosta niin määrällisesti kuin laadullisestikin: VAIN joka kolmannes, eikä otos ollut mitenkään kattava eikä siten validi. Syytä huoleen ei ole! Sitä paitsi eduskuntakin on vain työpaikka, ja siellä esiintyy samoja ongelmia kuin työpaikoilla yleensä.
Jawohl.
Tämän jälkeen on haastateltu eri asianosaisia (ainakin HS 26. ja 27.1. sekä tämänpäiväiset iltapäivälehdet) ja saatu suunnilleen seuraavanlaisia lausuntoja:

• Rosa Meriläinen ymmärtää eduskunnassa työskenteleviä naisia, jotka ovat kokeneet seksuaalista häirintää mutta eivät halua kertoa siitä omalla nimellään: "On liian suuri riski joutua julkisesti riepotelluksi. - - Kaikki eivät edes tunnista tai ymmärrä, mikä on sukupuolista häirintää. Ajatellaan usein, että tällaista tämä nyt vain on ja siihen pitää suhtautua huumorilla." (HS 26.1.)
• Lyly Rajala on ymmällään: "En ole koskaan havainnut mitään sen tyyppistäkään eduskunnassa. Ehkä nykyään on naisilta mennyt käsitteet sekaisin. - - Nykyisin määrätyt asiat ovat rasistisia ja loukkaavia. 1950-luvulla syntynyt ei koe niitä tänäkään päivänä loukkaavaksi. Ehkä se on sukupolvikysymys." (HS 26.1.)
  
• eräs nimettömänä pysyttelevä avustajana työskentelevä nainen pohtii nykyajan vaatimuksia miehille: "Kaikki miehet eivät ehkä ole tottuneet naisiin työpaikoillaan eivätkä tiedä, miten naisten kanssa tehdään töitä 2000-luvun Suomessa." (HS 27.1.)
• pastori ja keskustan kansanedustaja Lauri Oinonen, 60, etsii tuoreita näkökulmia ja ajattelee niin sanotusti "outside the box": "Erittäin mielellään saa sanoa suoraan, jos on jotakin valittamista. On kansanedustajan työpaikkakiusaamista, jos perättömiä väitteitä esitetään." (HS 27.1.)
• sokerina pohjalla Pekka Vilkuna antaa uraohjeita: "Jos ei sellaisia juttuja kestä, pitää pohtia uudestaan ammatinvalintaansa." (HS 27.1.)
  

Mun mielestä on uskomatonta, että seitsemästä Hesarin mukaan selvityksessä mainitusta ja siten juttua varten haastatellusta miehestä ainoastaan yksi toteaa peiliin katsomisen lienevän tämän jälkeen paikallaan: muut hämmästelevät, ihmettelevät, eivät ymmärrä syytteitä, yllättyvät, jyrisevät - sekä luonnollisestikin kiistävät jyrkästi.
Siis mitä ihmettä? Mitä vitun ihmettä? Jos Lyly Rajala vetoaa synnyinvuosikymmeneensä sen suhteen, ettei itse osaa käyttäytyä, lukea tilanteita ja olla ihmisiksi, niin olisikohan hänen saman kronologisen tosiseikan nojalla syytä myöskin vetäytyä tehtävistään? Jos 1950-luvulla syntynyt mies ei ymmärrä, että neekeri tai kääpiö ovat halventavia sanoja (sitä eivät muuten ymmärrä kaikki 1970-luvulla syntyneetkään, toim. huom.), että keskustelukumppanin tissien tuijottaminen on vaivaannuttavaa ja asiatonta, että aikuisen naisen kutsuminen tytöksi on noloa ja vähättelevää, miten se voisi ymmärtää yhtään mitään muutakaan tärkeää tämän päivän maailmasta?
Ja ihanko totta, Pekka? Todellako on niin, että jos seksistinen, rasvainen ja muutenkin tyylitön huumori ei uppoa; jos haluaisi tulla kohdelluksi vakavastiotettavana ammattilaisena eikä lähinnä maitorauhasparina; jos on kouluttautunut, tehnyt töitä ja nähnyt vaivaa päästäkseen nykyiseen työhönsä, vieläpä luottamustoimeen, haluaisi ensisijaisesti tehdä niitä töitään eikä suinkaan tulla kohdelluksi silkkana tuherotelineenä - jos on näin, niin onko silloin todella niin, että ei varmaankaan ansaitse työskennellä eduskunnassa, ei vain osaa tulla toimeen ihmisten kanssa eikä etenkään osaa nauraa itselleen? Sitäkö tämä tarkoittaa?
Mun mielestä koko seksuaalisen häirinnän konseptin pitäisi olla juuri niin absurdi kuin mille se kuulostaa. Me eletään 2000-luvulla, ihminen on käynyt Kuussa ja valtamerten pohjassa, meillä on plasmatelevisiot ja huippunopeat kaapelimodeemiyhteydet ja aivokirurgia mannertenväliset lennot ja sukkahousut ja pyörä ja tuli - ja silti meillä ei ole alkeellisintakaan tasa-arvoa, mitä käytöstapoihin tulee. Ihmiset eivät osaa olla ihmisten seurassa; ne eivät tajua, mitä sopii sanoa ja miten voi toimia. Ne eivät osaa sen vertaa asettua toisen kenkiin, että hoksaisivat, missä menee toisaalta imartelun, ystävällisyyden ja kohteliaisuuden sekä toisaalta vihjailun, röyhkeän asiattomuuden ja henkisen epätoivotun lähentelyn välinen raja - joka ei kuitenkaan tavallisesti ole ihan mikään veteen piirretty viiva tai mikään muukaan vastaava klisee, vaan ihan arkijärjellä käsitettävissä oleva juttu.
Ja silti. Meillä on sitä ihan joka puolella meidän yhteiskuntaa. Eduskunnassa. Kaikilla aloilla, joilla on miesenemmistö. Kaikissa keski-ikäisten miesten kansoittamissa toimissa, viroissa ja hankkeissa. Meillä töissä. Mä vain odotan seuraavaa kertaa, kun todistan jotain vastaavaa: aion antaa täyslaidallisen ja vielä vähän lisää; seuraava vitsiniekka tulee maksamaan paitsi isänsä myöskin isoisänsä sekä Lyly Rajalan synneistä korkoineen. Ja jos jostain jumalisesta kosmisesta instant karma -oikusta tämä vastaankävelevä sovinistisonni onkin itse herra Rajala - voi, siinä tapauksessa Haadeksessa on luvassa peijaiset!