Tänä aamuna Aleksis Kiven peruskoulun portaiden juureen oli kokoontunut lauma nuoria uroita, isänmaamme toivoja. Ne oli ehkä 14-vuotiaita, honteloraajaisia ja rasvatukkaisia. Ja äänekkäitä: mä saatoin hahmottaa jo korttelin päähän, että keskustelu koski jotain mieltäkuohuttavaa aihetta. Lähemmäs tarvottuani erotin jo aiheenkin: "Jos Suomi liittyy Natoon, niin tänne tulee palkka-armeija!". Mun täytyy sanoa, että mun leuka vähäsen tipahti (mutta kätkin sen taidokkaasti pokerinaamani taa kuten kunnon riviteini ainakin): kun mä olin yläasteikäinen, poikia ei totta tosiaan juuri ulkopolitiikka kiinnostanut, ja kiihtymyksen aiheetkin löytyi ihan toisaalta. Maailma muuttuu, kerrassaan.
Mä luulen tänään päässeeni taas vähän lähemmäs kiipeilyn ydintä, sitä, mistä siinä kaikessa rimpuilussa ja räpiköinnissä oikein on kyse. Se on nautinnollista siksi, että paitsi fysiikkaa se vaatii kanttia: on rohjettava käydä logiikkaa ja luonnonlakeja vastaan ja venytettävä ennen kaikkea oman itsesuojeluvaistonsa rajoja. Kerta kerralta sitä uskaltaa myös vähän enemmän, vähän pidemmälle, vähän paremmin; luottaa itseensä, päähänsä ja sinnikkyyteensä, eikä anna arkijärjen tai pienten vekkien suotta lannistaa. Kenties siinä simuloidaan paluuta lähemmäs ihmisyyden alkujuuria: kun kädet vielä olivat ensisijaisesti tarttumiseen ja roikkumiseen eikä niinkään koodaamista ja manikyyriä varten.
Kiipeily on myös erittäin palkitsevaa, ja vaikean seinän selvittämistä seuraava elimistön yli pyyhkivä mielihyvä muistuttaa jossain määrin tunnetta, jonka saa eräästä toisesta, sangen niukassa vaatetuksessa harjoitettavasta kontaktilajista. Mikäli oikein muistan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Ulkopoliittisesti tiedostavia teinejä? Mitä seuraavaksi? Isoveljen taloon punatukkaisia kokoomusmuksuja?
Tosta kiipimisestä ja rajojen koettelusta tulee väkisinkin mieleen vastakysymys. Eihän siinä ole kyse siitä että luottamus esimerkiksi herra Petzlin toimittamiin tarvikkeisiin kasvaa ja täten uskaltaa yrittää "mahdottomia" kun on monesti jo huomannut että köysi kantaa eikä olekaan tulossa kasvot edellä tonttiin?
Kiipeily vs. koodaaminen on hulvaton ja erittäin toimiva sanaparitus. :)
punatukkainen kokoomuslapsi, sen on oltava oksymoroni! johan se poikkeaa sen verran arjalaisesta linjasta.
ja olet oikeassa kyllä siinä, että toki uskallus kasvaa osin myös kiipeilijän oppiessa luottamaan a) varmistajaansa ja b) niihin vehkeisiin sekä tämän seurauksena c) siihen, ettei putoaminen haittaa mitään. mutta mun mielestä se on kuitenkin, mitä pidemmälle harrastukseen mennään, melko pientä se: se, että seinällä ei aina liikuta normierektiivisessä asennossa, vaan toisinaan jalat kohoavat hetkellisesti jopa käsiä korkeammalle, toisinaan liikutaan sivusuunnassa - kehittyminen on kiinni enimmäkseen kuitenkin omasta kantista, fysiikasta ja nopeista ratkaisuista. se, että välineet ovat kunnossa, on moisessa lajissa, jossa lajisääntöjen mukaan on "kuoleman riski" lähinnä perusedellytys.
tervetuloa kokeilemaan! ;)
Täytyy varmaan joskus kokeilla. Onkohan tuo viittaus "jonka saa eräästä toisesta, sangen niukassa vaatetuksessa harjoitettavasta kontaktilajista" mahdollisesti Thai-nyrkkeilyyn? Ehe ehe ja kikakika. Manalaan äijäilemään -->
mähän olen niin aivopesty, että suosittelen lajia ihan kaikille. sinne vaan, seinälle! tulkaa tulkaa! saatte lainata mun... ööö, mankkapussia?
ja mulla oli kyllä lähinnä mielessä toi uppopallo, mutta ei huono ehdotus tuokaan ;)
Obotas vaan kohta, kun päästään kokeilemaan sitä laskuvarjohyppyä! Siinä sitten analysoitavaa onkin kerrakseen.
Hmm, siitä onkin tosiaan aikaa kun viimeeksi olen uppopalloa pelannut. Pelattavasta asemasta riippuen äärimmäisen hengästyttävä, mutta silti antava laji. Ja jotenkin siinä pelaamisen tuoksinnassa pruukkaa yleensä tulemaan vielä selittämättömiä kynnenjälkiä selkään kun tunteet alkavat kuumenemaan pelaajien kesken. Kiva laji. :)
Lähetä kommentti