Hieman syrjässä itsekin

Ihmisillähän on sellaisia tiettyjä preferenssejä toisten ihmisten suhteen, toiset esimerkiksi tykkäävät vaaleatukkaisista barbiennäköisistä naisista, toisten mielestä isokätiset miehet ovat kerrassaan lumoavia, toiset kiinnittävät huomiota hyvään ryhtiin ja jotkut kyttäävät peppuja. Tämä on yleisesti todistettu tosiseikka, eikä sitä tarvinne sen kummemmin puida. Mua sen sijaan kiinnostaa, mikä saa jonkun yksilön vetoamaan kokonaiseen mahdollisesti sosioekonomisesti jollain tavoin homogeeniseen ihmisryhmään.
Mä tarkoitan siis sitä, että esimerkiksi mun ystävistä rva Taalasmaa on ihan erityisesti pikkulasten suosiossa; Reino tuntuu viehättävän iäkkäämpiä rouvia ja muita mamselleita sekä lebiaaneja; Nuu taas onnistuu olemaan mieleinen sellaisille pojille, jotka herahtavat kohtuuhelposti kyyneliin (tai sitten se on vain niin kertakaikkisen julma nainen. Mä en tiedä, kumpi on todellinen syy.).
Mä itse tulen useimmiten hurjan hyvin toimeen homojen kanssa, mutta ne, jotka muhun oikeasti ihastuvat, ovat vanhat sedät. Siis eivät mitkään rasvaiset keskustan kansanedustajat, vaan sellaiset ihan herttaiset elarit tai melkein-elarit, joiden kanssa joutuu tekemisiin esim. silloin, jos ne sattuvat asumaan samassa rappukäytävässä tai pyörittämään juuri sitä pikku kahvilaa, josta itse hakee päiväkahvinsa. Eilenkin scoretin mulle ja Reinolle ilmaiset cappuccinot näillä avuilla; tätä ennen olen saanut muun muassa kahvia ostaessani kaupanpäällispiparit, erittäin yksityiskohtaisia ja tarpeellisia neuvoja konkreettisista asioista kuten taloyhtiön saunavuoron varaamisesta, ilmaista polkupyörähuoltoa sekä kerran oopperassa väliaikatarjoilun. Mitään edellämainituista en ole erikseen pyytänyt saati vihjannut siihen suuntaan, ja kaikista yllättyneenä kiittäessäni kiitokset on otettu vastaan myhäillen ja hieman punastellen.
Moinen huomio on ihan mukavaa eikä pääosiltaan yleensä juuri yhtään vaivaannuttavaa. Sitten on kuitenkin vielä eräs marginaaliryhmä, joka jostain syystä aina löytää mun luokseni osoittamaan omine, kyseenalaisine keinoineen mieltymystään. Tähän ryhmään kuuluvat ovat - edelleen kylläkin tavallisesti keski-ikäisiä tai vanhempia tai ainakin siltä näyttäviä - ns. laitapuolen kulkijoita. Muistin tämän kuriositeetin taas eilen ratikkamatkalla Kurvista Hakikseen: tällä muutaman korttelin matkalla kaksi denapenaa oli onnistunut luomaan muhun lehmänkokoisia katseita, sellaisia juopon herkeämättömällä intensiteetillä pullauttamia silmänmollotuksia, joita on mahdotonta a) väistää, b) tuijottaa matalaksi tai c) olla huomaamatta. Tällä kertaa näistä kumpikaan ei, kiitos Pyhän Patrikin tai jonkun Bacchuksen, saanut kerättyä kylliksi sisua lyöttäytyäkseen juttusille, mutta sekään ei ole aivan tavatonta. Moisessa keskustelussa on vain vähän huono olla osapuolena, kun tämä lähestyjä ei yleensä ole ihmispuheella tavoitettavissa, ja juttu tahtoo siten jäädä hieman yksipuoliseksi.
Joskus luin jostain, että ihminen viehtyy toisesta havaitessaan tiettyjä samankaltaisuuksia itsensä ja tämän toisen välillä. Dahlmanin, Raymondin ja Gnunkin tapauksessa tämä pitänee joiltain osin paikkansa, mutta se, mitä tämä teoria musta tai mun habituksesta sitten kertoo, ei oikeastaan ole kovin imartelevaa. Siksi mä en luultavasti usko siihen. Tai sitten mun pitää vain vaihtaa hajuvesimerkkiä.