Da capo al fine

Eilen, kuin sattuman oikusta, tulin ajatelleeksi vuoden vaihtumista ja kaikkea sitä symbolista painoarvoa, jonka ihmiset kyseiseen tapahtumaan lataavat. Uusi vuosihan nähdään usein uuden, kirjoittamattoman sivun esiinkääntämisenä, uutena mahdollisuutena, tilaisuutena alkaa alusta. Silloin tehdään välitilinpäätöksiä, evaluointeja, osavuosikatsauksia, listataan tapahtumia, katsotaan paitsi menneeseen myöskin tulevaan. Aloitetaan laihdutuskuureja ja uusia kehittäviä harrastuksia, pyritään parempaan ihmisyyteen, listataan tuloksia ja tavoitteita ja sellaista.
Mun mielestä se on tekopyhää ja keinotekoista scheibaa. Mun mielestä kyseessä on taas vain yksi kulttuurinen luutuma, jolle annettu merkitys on epärealistisen ja ansaitsemattoman suuri. Monille se toimii kätevänä tekosyynä pyhistellä, niuhottaa ja kiillottaa omaa sädekehäänsä vuoden kolme - neljä ensimmäistä viikkoa, jonka jälkeen elämäntavat lupsahtavat puolisalaa takaisin vanhoihin uomiinsa. Vuoden loppua kohti rappio vain kiihtyy ja se on ihan okei, sillä uuden vuoden ensimmäisen aamun sarastus tuo mukanaan jälleen uudet mahdollisuudet ja uuden elämän. Kaikki tämä dekadentti pellossa eläminen kulminoituu uuden vuoden aattona, jolloin kaikki lähiömenninkäiset kaivautuvat luolistaan ihmisten ilmoille kulauttelemaan epäinhimillisiä määriä väkijuomia, huutelemaan tämän vahvistamana solvauksia kanssaihmisilleen ja ampumaan itseään tai lähimmäistään jollain tihkusateessa muhjuuntuneella kissanpierulla silmään. Sitten ne viettävät loppuyön oksennellen joko Töölön tapaturma-aseman odotushuoneessa tai Rautatientorin betonipaalilla oikeaoppisia silmäsuojia nyrkissään kiihkeästi pusertaen, sen lähimmäisen vaikeroidessa maassa lääkintäesimiestä odottaen.
Lapsena mä muistan, miten kovasti latasin odotuksia uuteen vuoteen. Tuntui, että uuden vuoden päivänä koko maailman olisi pitänyt näyttääkin ihan erilaiselle. Sen sijaan vetisellä ja harmaalla hangella lojuvat raketinperkkeet ja kaduille pirstotut pullot saivat maiseman jotenkin krapulaiseksi ja masentavaksi. Mikään muukaan ei yhdessä yössä muuttunut paremmaksi tai edes erilaiseksi, vaikka tällainen käsitys oli annettu, ja mä tunsin oloni petkutetuksi.
Mä en tiedä, miksei mistä tahansa päivästä voisi tehdä omaa uuden vuoden päiväänsä. Miksi kaikkeen uuteen ryhtymisen pitää olla niin kovin juhlallista ja vaatii tuekseen kansallisen seremonian? Mun suuri kirjailijasuosikkini Riikka Pulkkinen kirjoitti taannoin osuvasti juuri samasta aiheesta Fitness-lehden kolumnissaan. Kas näin kuului jutun avainlause:
"Uutta elämää ei ole; on vain elämä."