Jos maailma todella olis mun osteri...

...kuten aina väitetään, mä saisin vain kiivetä kaikki päivät vailla mitään ruumiillisia rajoituksia ja nukkua kaikki yöt sikeästi ja lystikkäistä unista nauttien.
Mä en koskaan tulisi kipeäksi, eikä niin tekis mun ystävätkään.
Mun suosikkiblogeja päivitettäisiin useita kertoja vuorokaudessa ja jokainen uusi bloggaus olisi pieni helmi maailmanhistoriassa. Mun omat bloggaukset olis jäsenneltyjä, nerokkaita, vitsikkäitä ja teräviä, ja kaikki niissä esiintyvät ajatukset olisi mun omia, loppuun saakka mietittyjä ja niin loistokkaasti ilmaistuja, että ne olis kuin kristallia: kovaa, kirkasta ja uskomattoman kaunista.
Mä voisin aina syödä hyvin, terveellisesti ja herkullisesti ilman, että mun tarvitsis itse sormeani kohottaa ruuan valmistumisen eteen.
Aina kun mä avaisin radion tai telkkarin, sieltä tulisi juuri mun mieliohjelma tai muuten vain tilanteeseen sopivaa laadukasta musiikkia.
Mun ei tarvitsis pohtia, uskallanko alkaa katsoa Pelastajien uusia jaksoja kun ne alkaa (kun en kuitenkaan malta olla katsomattakaan).
Ulkona ei olis koskaan ainakaan viikkoa putkeen sumuista, pilvistä ja suhruista, ainakaan keskellä talvea.
Mun läheisten ei tarvitsis koskaan sietää niitä huonosti kohtelevien ihmisten seuraa.
Tämän lisäksi tekisin kaikkeni saattaakseni maailmaan rauhan, pysäyttääkseni ilmastonmuutoksen ja muut ympäristökatastrofit, ratkaistakseni nälänhädän suotuisasti, keksiäkseni parannuksen syöpään ja hävittääkseni Seppo Koskisen ravintolaimperiumin maan päältä.

Kiipesin tänään ekaa kertaa ihkaomissa, upouusissa ja käsittämättömän hyvännäköisissä, sävy sävyyn sointuvissa kamoissa. Mä uskon, että viimeistään ne tulee viemään mut jos nyt ei maailman, niin ainakin itäisen kantakaupungin tänä syksynä aloittaneiden seinäkiipeilijöiden terävimpään kärkeen, ehkä jopa ykköseksi asti.
Haluaisin kovasti lähteä tänään baariin uudessa hopeisessa paljettitopissani. Ehkä mä voisin?