Koska olen sen arvoinen.

Hyvätapaisuus ja huomaavaisuus on musta äärimmäisen viehättäviä piirteitä ihmisessä. Niillä keinoin mut saa melko vaivatta puolelleen ja jopa lääpälleni. Mä olen kuitenkin viime aikoina törmännyt pienehköön pulmaan: jos erittäin käyttäytyvä ja mahdollisesti jopa Unicefin Huomaavaisuuden lähettiläänä toimiva henkilö on oikeasti kiinnostunut, mistä sen voi päätellä? Jos huomioonottaminen on default, minkälaisia merkkejä tarkkaillen voi varmistua kaveruutta suuremmista tuntemuksista?
Ehkä myös huonotapaisuuteen tottuneena ja sellaista harjoittavien seurassa liian pitkään viipyneenä olen itse hieman sokaistunut siitä, että toinen on vain yksinkertaisesti ystävällinen, mukava ja hyvinkäyttäytyvä, vaikkei sen oma tunnelma paras mahdollinen olisikaan. Joten voiko mua oikeastaan syyttää mun aistimiskyvyn heikkenemisestä ja liikojen luulemisesta?

Tosiseikkahan on, että eläimillä tietyt ominaisuudet korreloivat tiettyjen toisten kanssa, esimerkiksi valkoinen väri vaikuttaa usein kuuloa heikentävästi (tjeu: melkein aina valkeat kissat ovat kuuroja, koiralla valkoinen korva ei usein kuule jne.). Voikohan ihmisillä todeta saman? Vai mikä muka selittää esimerkiksi sen, että liki poikkeuksetta jääkiekköilijät ovat enemmän tai vähemmän egoistisia piipipäitä tai että miltei kaikilla väliviivanimisillä miehillä on paha luonnehäiriö? Mun mielestä ei tarvitse alkaa soitella Humelle, syysuhde on aivan puhtaimmillaan tässä ja vieläpä paljaalla silmällä leikiten erotettavissa.

Mä ihailen kovasti sellaisia ihmisiä, jotka ovat näppäriä käsistään; sellaisia, jotka shoppailevat luontevasti Sinooperissa, taittelevat joulukorttinsa poronmuotoisiksi origameiksi, lukevat askartelulehtiä ja painavat jokaisiin juhliinsa käsin teeman mukaiset lautasliinat. Mä olisin kernaasti sellainen, ainakin niin mun sisäinen päiväkoti-ikäinen määrävälein ilmoittaa. Tällöin mä marssin itsevarmana kirjakauppaan, ostan kartonkia ja liimaa ja jotain hötöä, silppua ja kullanväristä; tulen kotiin, levitän kaikki tarvikkeet lattialle tai sängylle ja alan suin päin hommiin. Mun keskittymiskyvyssä on kuitenkin reikä siinä kohtaa, missä pitäisi olla etukäteisvalmistelua ja tarkkaa suunnittelua sekä mittailua: niinpä mä roiskin menemään tuhatta ja sataa, vaahtoa suupielissä ja innosta hikaten. Tuloksena on yleensä sellaisia vähän vinoon menneitä leikkauksia, sormenjäljen muotoisia liimatahroja tuotteen julkisivussa ja hapsottavia reunoja. Toivon, että kun saatte joulupostia tänä vuonna tältä suunnalta, ajattelette kaikkien kosmeettisten pikkuseikkojen tuovan kortteihin mukavaa raffinoitua sävyä ja sellaista uniikkia käsinvalamisen tunnelmaa. Tiedättehän: sympaattista talonpoikais-, maalais-, talkoo- ja kotikutoista henkeä. Sellaista. Sitä mä hain nähkääs.