Charles Monroe

Eilisessä keikassa ehdottomasti parasta oli yleisö. Se sai mut tuntemaan itseni kahdellakin tapaa erilaiseksi kuin yleensä: ensinnäkin sen tummiinpukeutuneen massan velloessa nyrkit pystyssä messuamassa "Shoot! Shoot! Shoot! Shoot!", mä tunsin itseni todella pieneksi enkä tahtonut aina edes nähdä mitään käsivarsimetsän takaa, vaikka oltiin varsin hyvissä asemissa alle kymmenen metrin päässä lavan reunasta. Toiseksi mä en kerrankin ollut se eniten meikannut ja provosoivimmin pukeutuva tyttö joukkueessa, päinvastoin: mähän olin suorastaan sovinnainen ja kasvoiltani väritön. Mä arvostan aivan mielettömästi sitä vaivaa, jonka tuo väki on valmis näkemään habituksensa eteen: eilen Jäähallilla nähtiin muun muassa vinyylikorsetti, täysimittainen saksalainen 40-luvun lentoemännän asu, kaasunaamari, kirkkaanpunaiset piilolinssit, kuiturastoja sateenkaaren kaikissa väreissä, keesejä, ketjuja, kypäriä... Whatever gives you pleasure. Huikeaa.
Itse show sen sijaan. Mun täytyy myöntää, että joukkohurmoksesta huolimatta olin hieman pettynyt. Kun puhutaan Marilyn Mansonista, puhutaan esiintymiskielloista kolmella mantereella, puhutaan poliitikkoja hermostuttavista sanoituksista, puhutaan masturboinnista lavalla, puhutaan shokkiefekteistä, häiritsevästä elehdinnästä lavalla, rajoja rikkovista performansseista ja provokaatiosta sen kaikissa mahdollisissa esiintymismuodoissa. Eilisessä erityistä oli vain raamatun polttaminen, valtavaksi lihaveitseksi naamioitu mikrofoni, tuon tuosta kädet housujensa sisään tungettuna lavalla vääntelehtivä Erja Häkkisen näköinen mies sekä taustakankaalle heijastetut iskulauseet ja avainsanat. Kohtuutonta tai ei, mä olisin halunnut nähdä tiukan musiikillisen annin lisäksi edes vähän kananverta, hirtettyjä nukkeja ja esimerkiksi ihan pikkuisen kokon tai vaikka papatteja lavalla. En nähnyt. Lisäksi show loppui täysin kesken, eikä encorea edes lupailtu. Kaipa kiertueen vika keikka oli artistin mielestä täysimittainen tunnin kestettyään.
Mansonin kaltaisten kokonaisvaltaisten rokkareiden tapauksessa ulkomusiikillisten seikkojen ei voi antaa olla vaikuttamatta keikan - ja musiikin yleensä - kokemiseen. Henkilökohtaisesti mun suhtautumista muutti kovasti, kun joskus alkuvuodesta (millon se oli? Ennen tän uusimman levyn ilmestymistä kuitenkin) luin juorulehdistä sen ja Dita von Teesen liiton päättyneen Marilynin päihdeongelmiin ja pettämiseen sekä sen uuden tyttiksen olevan noin kolmetoistavuotias nouseva leffatähti Evan Rachel Wood, jolle koko uusi Eat Me, Drink Me -levy on omistettu. Lisäksi Jenna Jamesonin elämäkerran luettuani mua on tasaisin väliajoin noussut kiusaamaan mielikuva Mansonista lipsuttamassa ja imeskelemässä Jennan olkavarren sisäpintaa hellittämättömästi ja kiireettä. Mun mielestä on vain niin, en mä tiedä, mielikuvituksetonta rokkarille käydä laittamassa pornotähteä. Ehkä se oon vain mä ja maailma on edelleen juuri kuten sen pitääkin.


But I'm not a slave to a god
that doesn't exist
But I'm not a slave to a world
that doesn't give a shit

The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
The death of one is a tragedy
But death of a million is just a statistic

- Marilyn Manson: The Fight Song