Toisinaan mä haluaisin itse olla mun ystävä tai, mikä vielä parempaa, rakastettu. Mä saisin itseltäni huikean personoituja, sööttejä ja hihityttäviä sisäpiirivitsejä tihkuvia lahjoja sekä juuri mulle omistettuja kappaleita. Tämä ajatus juolahti mieleeni kuunnellessani pitkästä aikaa PMMP:n Leskiäidin tyttäriä: levyä, jolla on selkeästi ainakin kaksi mulle omistettua biisiä. Koska asianosaiset henkilöt eivät sitä itse ole osanneet tai tajunneet vielä tehdä, mä ommaan nyt seuraavat kappaleet itselleni niiden puolesta: raita numero 2, Kiitos, Mandoliinilta mulle. Raita numero 7, Onko sittenkään hyvä näin, mulle E.S.R.:ltä. Lyriikat löytyy täältä, jos joku ei vielä tunne noitten tarinoita.
Musta tuntuu, että viime aikoina hurjan moni juttu on mennyt pieleen, vaikkei mitään oikeastaan ole ehtinytkään edes tapahtua. Kenties avain onkin juuri siinä: ettei mitään ole tehty. Voiko luottaa, että kun on ihminen, joka oikeasti piittaa, se näkee myös vähän vaivaa? Mä en tosiaan tiedä.
Sitähän sanotaan, ettei sellaista osaa kaivata, mitä ei koskaan ole ollutkaan. Kyllä osaa. Tällä mielikuvituksella.
Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään.
Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan,
en haluaisi mennä mihinkään...
- Leevi and the Leavings: Elämä ikkunan takana
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Mä en oikeasti enää tiedä, onko se hyvä, että joku biisi on tehty jostakusta. Koska se vain on.. kummallista. Mieti, jos siitä tulisikin joku überhitti, ja vaikkei kukaan muu voisi sitä tajuta, tietäisit että siinä lauletaan juuri susta. Eikä ketään edes kiinnostaisi, mutta sä tietäisit joka kerran, että se soi lopulta sun takia. Mitä. Paskaa.
Lähetä kommentti