"En ole katkera mutta kuitenkin..."

Mulla on muuan ystävätär, jolla on pään sisällä hassu vääristymä. Se on liki kolmekymppisen elämänsä aikana empiirisesti havainnoiden ja kokeellisesti tutkien tullut siihen lopputulokseen, että miehet eivät koskaan voi rakastua tai rakastaa. Niiden puolelta pariutuminen ja kaikki siihen liittyvä, muun muassa uskollisuus, on kokonaan järjen, suunnittelukyvyn ja tahdon asia.
Laskelmoivimmat ovat suunnitelleet kaiken elämässään loppuun saakka ja ottavat siksi, mikäli nainen näihin suunnitelmiin sattuu sopimaan, sellaisen, joka niiden kuvioita vähiten sotkee ja osaa pysytellä pois tieltä.
Perässävedettävät kohtaavat vahvatahtoisen naisen, joka kertoo niille, miten ollaan ja millä tahdilla. Ja mies on.
Keskenkasvuiset taas vain heräävät jonakin aamuna, yleensä nelikymppisinä tai niillä main, huomaavat yksinäisen vanhuuden lähenevän päivä päivältä - ja ottavat sen niistä lukuisista elämänsä aikana tavanneistaan ihan kivoista tytöistä, joka sattuu siinä lähimpänä olemaan.
Mä olen hieman huolissani tästä ystävättärestäni. En voi kieltää, etteikö näissä sen kategorioissa olisi vinha perä - en mäkään sentään eilen syntynyt. Sen taustan tuntien mä en myöskään yhtään ihmettele sen kyynistymistä tai sitä, että se on menettänyt uskonsa rakkauteen: jos itse on elänyt maan alla kaivoksessa koko elämänsä, alkaa auringosta kertovia juttuja melkoisella varmuudella pitää vain kauniina utopiana. Mä vain toivoisin, sen puolesta, että tulis joku joka kohtelis sitä hienosti, olis sille kaikkea sitä ja vielä enemmän ja osoittais sille sen olleen väärässä.
Ennen kuin on liian myöhäistä.