Pitääkö täällä tehdä kaikki itse?

Seuraavassa tekstissä aion toistaa itseäni. Taas.
Tiedättehän, kun on ihmisiä, joiden on kauhean vaikea ottaa vastuuta itsestään ja elämästään. Ne puolustautuu varioimalla lausetta "mä nyt vaan oon tällanen, en mä voi sille mitään": ne käsittelee itseään kuin olisivat jotain luonnonvoimia, joita on turha yrittää ennakoida tai kahlita sen sijaan että ajattelisivat olevansa itsenäisiä toimijoita ja täysivaltaisia yhteisön jäseniä. Ne vetoaa siihen, etteivät voi tunteilleen - jotka kumpuavat milloin hormoneista tai muusta biologiasta, milloin henkilökohtaisesta tai, luoja paratkoon, ihmiskunnan historiasta - yhtään mitään, eikä niillä ole muuta vaihtoehtoa kuin noudatella neanderthalilaisia mieltymyksiään tempoillen milloin mihinkin suuntaan.
Oikeassa nämä ihmiset ovat sikäli, että tunteilleen ei mitään voikaan: välillä vituttaa, panettaa, itkettää, jostakusta voi tykätä hullun lailla ja jotakuta toista taas ei voi sietää hetkeäkään. Julma totuus taas on se ikivanha ja myös mun monesti toistama seikka: se, että voi valita, toimiiko näitten tunteittensa eteen, onkin sitten käytännössä se ainoa asia, joka meidät elukoista erottaa. Tietysti on hirveän helppoa ja siten miellyttävää tuupata syy jonkin mukamas hallitsemattoman asianhaaran kontolle ja vetäytyä itse syyntakeettomana viettiensä taa porskuttamaan eteenpäin. Syy, miksi mä aina tästä jankutan on, että mun on vain kamalan vaikea ymmärtää tällaista toimintaa. Ehkä mä kirjoittamalla siitä koetan jäsentää päätäni ja oppia suhtautumaan moiseen.

Toista juttua, mikä viikonloppuna tuli mieleeni, olen myöskin jo osittain käsitellyt blogissani. Nyt se vain johtui mieleeni uudelleen, tavallaan hieman kiertokautta, kun Rikkaan Ystävän kanssa puhuttiin vanhasta suolasta ja joskus kariutuneiden juttujen uudelleenlämmittämisestä. Se oli näet vastikään palannut takaisin yhteen eksänsä kanssa, ja tämä asiain tila sai mut menemään itseeni pohdiskelun merkeissä: mä sukelsin omaan Kossahtaneiden Juttujen aarrearkkuuni - tai no, oikeastaanhan se alkaa olla kokoluokaltaan teollisuushalli... Joka tapauksessa, sinne menin tutkimaan niitä sinne arkistoituja keissejä. Ja tässä kohtaa toisto astuu kuvaan: olenhan paljon puhunut siitä, miten ihmissuhteissa (tai melkein missä tahansa elämässä) se, joka haluaa vähemmän, saa päättää. Sillä on siis valta. Samalla sillä on velvollisuus: sen pitää tehdä se päätös, koska se enemmän haluava sitä tuskin tekee. Enemmän haluava todennäköisesti tykkää enemmän, ja on siksi usein valmis tyytymään juuri siihen määrään, jonka vähemmän haluava pystyy hänelle myöntämään. Tämän vuoksi on vähemmän haluavan vastuulla lopettaa juttu täsmälleen sillä hetkellä, kun tietää, ettei voi itse antaa saman verran kuin se toinen. Tähän mä kykenen, enkä voi kuin toivoa, että muut pelaisivat samoin säännöin.
Pitkä johdanto. Joka tapauksessa tämän ajatuskulun jälkeen pohdin omia sellaisia kariutuneita juttujani, joissa mulla on ollut se valta ja vastuu: ne kaikki ovat päättyneet jostain ihan selkeästä syystä, eikä aika ole kullannut niitä mihinkään (vaikka välillä niin yritänkin ajatella). Niiden kohdalla mä en tekisi mitään toisin, enkä haluaisi yrittää uudelleen. Ehkä mä olen poikkeus.
Ne toiset jutut taas... Niistä melkein jokaiselle mä olisin valmis antamaan uuden mahdollisuuden, mikäli älyäisivät tulla sitä pyytämään. Mun onneksi tuskin tulevat.