Tuhmat tytöt pääsee mihin vaan - mutta sielläkin on tuhmia poikia pokeina.

Luin Kaarina Hazardin kirjan Kontallaan - Muistiinpanoja mediasta (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2006). Minun mielestäni se tulisi ottaa ihmisyyden opintojen perusosan tenttimateriaaliksi; jokaisen pitäisi lukea se heti kirjaimet opittuaan, ja sitten vielä uudelleen pariin otteeseen teini-iässä ja varhaiskeski-iän kynnyksellä. Jokaisen miehen, jokaisen naisen; myöskin jokaisen sille välille lankeavan.

Hazard on, kuten tunnettua, jo pitkään ollut yksi suurimmista idoleistani ja niin kirjallisista kuin aatteellisistakin esikuvistani. Tähän esseekokoelmaan on kerätty sen julkaisemista teksteistä parhaat; niinpä se onkin timanttia melkein kauttaaltaan. Se osoittaa, ettei tiukan asian ja terävien huomioiden tarvitse olla kuivasti ja ankeasti ilmituotuja. Hazard on alati valpas ja tinkimätön kriittisyyden harjoittaja, joka ei osta mitään - tuotetta tai mielipidettä - perusteluitta.

Parasta kirjassa mielestäni kuitenkin on sen häpeilemätön subjektiivisuus: Hazard ei edes pyri esiintymään objektiivisena, riippumattomana ilmiöiden välittäjänä, vaan ottaa kaikkeen kantaa - usein sangen kuuluvalla äänellä ja suotta kumartelematta. Näinä lähdekritiikittömyyden kultaisina päivinä on kovasti virkistävää, että joku uskaltaa rehdisti esittää mielipiteensä omalla suullaan ja henkilökohtaiset pukstaavinsa alle kiepauttaen.

Muuan viime viikkoinen seitinohut nousukas laukaisi jälleen kerran keskustelun "miehistä" ja "naisista" ja niiden mahdollisuuksista yhteiseloon. Sukupuolista puhuminen on melkein aina hieman hedelmätöntä ja umpiluun lommoutumista aiheuttavaa hommaa, etenkin silloin, jos keskustelijoista toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Se, ettei hyväksy sukupuolisia stereotypioita ei tarkoita automaattisesti sitä, että kieltää sukupuolten väliset erot. Jälkimmäisessä on kyse biologiasta, äksistä ja yistä ja mitä näitä nyt on, geenejä ja kaikkea. Ensinmainituilla on tarkoitetaan lähinnä kulttuurisia konstruktioita, jotka eivät siis ole ylhäältä annettuja eikä niitä silloin tulisi sellaisina ottaakaan.

Kun meidän isovanhempien sukupolvi oli lapsia, vanhempia teititeltiin. Kun meidän vanhemmat olivat kouluikäisiä, isät eivät todellakaan hoitaneet lapsia, eikä äideillä ollut muuta tekemistä autojen kanssa kuin retkieväiden pakkaaminen peräkonttiin pyhäpäivän reissulle lähdettäessä. Kun minä ja ikätoverini olimme vielä pikkuisia, ei naisilla ollut mitään asiaa kasarmialueelle ilman keittäjän essua, eikä esimerkiksi kampaajan tai tanssijan ammatti ollut heteromiehelle mikään kunniallinen leivänlähde.
Onko tänä päivänä joku vielä ihan oikeasti sitä mieltä, että miesten ei tarvitse tiskata tai imuroida tai vaihtaa vaippoja vain, koska niillä on sekä X että Y? Ja vastaavasti: onko niin, että naisen kromosomisto automaattisesti määrää, ettei sen kuulu vaihtaa autoon renkaita tai esimerkiksi käsitellä akkuporakonetta? Mä lyön vetoa, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua pyöritellään silmiä näkemyksille biologiansa vankeina sokeasti ympäriinsä pettävistä miehistä ja hysteerisesti hormoniensa armoilla pesää rakentavista naisista. Kuka näitä kulttuurisia luutumia rakentaa ja uusintaa, ellemme juuri me, itse korviamme myöden kyseisessä kulttuurissa elävät?

Eri asia on tietysti se, mikä itse kutakin oman kiinnostuksen, varhaisen rohkaisun, otollisten olosuhteiden tai ties minkä ohjaamana rupeaa houkuttamaan. Ja kokonaan toinen tarina on sekin, että valtaosa maailman väestöstä syntyy edustamaan jompaakumpaa perinteisistä sukupuolista, ja että sen mukana sille lankeaa luonnostaan kenties tiettyjä fyysisiä ominaisuuksia kuten tissit tai parta. Koska oikeastihan puhtaasti geeniperimää perusteluna käyttäen on mahdollista löytää vain yksi asia, joka on vain ja jakamatta toisen sukupuolen (joskaan Seiskan mukaan tämäkään poislukeminen ei enää ole ihan täysin aukoton): lapsen kantaminen, synnyttäminen ja imettäminen.
Meidän nykykulttuurissamme moraalinen taakka lankeaa näistäkin melkeinpä tasan kummallekin asiaan kontribuoineelle osapuolelle.