Henkilökohtainen voi-voi -tilanne

Pohdittiin Reinon kanssa eilen ja vielä tänäänkin vaihteeksi suhdeasioita: että miksi se on toisille niin vaikeaa sanoa ääneen, mitä päässään pyörittelevät kuitenkin. Vähemmän siitä kurjuutta koituu kenellekään, ja vähemmän energianmenetystä.

Kukaan ei halua olla se, jota nähdään velvollisuudesta. Kukaan ei halua olla sellainen hyväntekeväisyystapaus, jolle soitellaan tai johon pidetään muuten yhteyttä vain siksi, että on satuttu niin joskus lupaamaan.

Kukaan ei myöskään halua jäädä epätietoisuuteen; kukaan ei halua olla se, joka kiinnosti tasan niin niukasti, että se juttu vaan jotenkin kuivahti. Mä luulen, että maailmassa olisi paljon vähemmän katkeruutta ja hampaankoloon mahtuvia juttuja, jos uskallettaisi olla aikuisia ja kantaa vastuu omista häiläyksistä. Sanottaisi vaikka, että kipinä puuttuu tai vaivauduttaisi edes puijaamaan vaikealla elämäntilanteella tai ties millä. Eipä tarvitsisi arvuutella ihmislapsen niin kovasti.

Se, että ei ole ääneen luvannut mitään, ei suinkaan pese osallisuudesta. Se, jos jokin osoittaa mitä suurinta pelkuruutta; siihen vetoaminen on säälittävää vastuunpakoilua ja väistelyä.
Tee jotain, kaadu edes.


Enpä olekaan aikoihin ollut näin loman tarpeessa. Mä en tiedä, mille vatsahaava tuntuu, mutta luulen että saattais olla yks pikkuinen puhkeemassa. Pitäisköhän alkaa varmuuden vuoksi syödä laastaria?