Summertime's the roughest time, everybody's telling me how easy things become

Mistä se tulee?
Melankolinen suru, vatsaa vääntävä tunne siitä, ettei mikään sittenkään parane eikä mikään mene ohi. Se tulee jostain, aivan tavallisena päivänä. Se istuu olkapäälle painaen ryhtiä vinoon, se käpertyy vatsanpohjalle asettuen taloksi. Se tekee jäsenistä raskaat ja ajatuksista haluttomat, liikkeistä tahmeat, hymystä liian työlään tuottaa.

Sen kutsuu paikalle jokin merkityksetön, irrallinen, satunnainen pikku seikka: pienen pojan ihmettelevät silmät metrossa, kesäyössä tuoksuva sade, kaihdinten välistä siroava auringonvalo. Salmiakkijauhe kielellä, arkinen sanapari, ylähuulelle kihoava hikipisara.
Ohimennen mieltä hipaiseva muisto.

Sitä ennen on jaksanut uskoa, toivoa, odottaa. Päiviä, viikkoja, vuosia. Luottaa ja uneksia, haaveilla ja haluta.
Yhtäkkiä sisällä kylmenee, ajatukset kuivuvat, käpertyvät reunoistaan ja lopulta irtoavat leijaillakseen maahan.

Ikkunan takana on kesä.