Life is peachy

Lähdin lomani kunniaksi Saareen - kunhan ensin olin toteuttanut Kid Rockin meille täksi kesäksi langettamaa tehtävää

sipping whiskey out the bottle
not thinking 'bout tomorrow

Kapusin Hanneloren rattiin ääneni muun kaikkeni ohessa antaneena ja läksin. En katsonut taakseni.

Saari on se paikka, jossa lapsena opittiin monia ihmiselon perimmäisyyksiä: opeteltiin vislaamaan ja tekemään merimiessolmuja, pissaamaan seisten (myös me tytöt) ja kääntämään räiskäleitä heittämällä, nappaamaan koiralta punkkeja ja niittaamaan vuorivilloja aitan hirsien väliin. Opittiin, että kun ui kovassa aallokossa pitkään ja muistaa sukeltaa taajaan, saunakin alkaa keinua, jos sulkee lauteilla silmänsä. Nähtiin, miten käärmeeltä lyötiin pää irti - ja ennen kaikkea miten sen loppuvartalo jäi nytkimään auringonlaskuun saakka. Tiedettiin, mille tuntuu palaa auringossa ja kastua aallokossa.

Siellä aikaa tappaessani huomasin, että kun aistittavaa on vähemmän, yksittäisistä ärsykkeistä kasvaa suuria ja tarkkarajaisia. Saaressa kesä tuoksuu tuulensuojassa kypsäksi paahtuneille ahomansikoille, vasta merestä nostetulle kampelalle, mäntymetsän myskille; perämoottoribensalle, keltaisille kumisaappaille, pelastusliiveille; tynnyrissä liian pitkään seisseelle sadevedelle, murskatuille katajanmarjoille, märälle rahkasammaleelle.

Se kuulostaa laiturin nokassa piiskuttavalle haarapääskypariskunnalle (Isoisä ja Mammukka), rantakaislikossa suhisevalle kyykäärmeelle, saaren tuulisella puolella vaahtoaville aalloille. Se maistuu savusilakoille, letuille ja kylmälle maidolle, nykyään myös vähän lonkerolle.
Se on puhelin soimassa sillä Erityisellä soittoäänellä, se on tiettyjen hetkien palautumista mieleen. Se on muisteleva hymy.

Pimeässä Saari muuttuu vieraaksi. Aitan äänettömyyden (ei siellä äänetöntä ole. Kun itse makaa ihan vaiti, voi kuulla lokkien kiroilevan rannassa, katolle männystä kopsahtelevat kävyt, naapurisaaren trumpetinsoittajan) keskellä verkkosilmilleen Raid-suihkauksen saaneen kärpäsen kuolinkamppailu muuttuu tuntemattoman jättikokoisen hirviön mellastukseksi. Polun poikki luikertavat puunjuuret muistuttavat erehdyttävästi kiiltävänahkaista matelijaa.
Ja sieltä koivikosta on kerran löytynyt ihan oikea lepakko.

Ollapa jälleen kuusi vuotta vanha, kesät loputtomia ja tulevaisuus rajaton.