Kato mua kun mä EN maksa!

Mä haluaisin kamalasti kirjoittaa siitä unesta, jota näin viime yönä; siitä, missä kaikki oli viimein oikein ja ihanasti ja pelottavan täydellisesti; siitä, mistä en olisi halunnut herätä koskaan; siitä, joka tuntui niin todelliselle, että havahduttuani jäin taas toviksi kellumaan siihen tajunnalliseen välitilaan yrittäessäni ratkaista, kumpi oli totta: se vai tämä.
Mutta en mä varmaankaan voi.

Siispä.

Toisinaan on kovasti etua siitä, että on joskus jaksanut jututtaa ravintoloiden ovimiehiä ihan urakalla. Helsingin kokoisessa pikkukaupungissa ne kuitenkin kiertävät ovelta toiselle, ja silloin tällöin menneisyyden ystävällisyys ja leikkisyys palkitaan. Eilen käytiin laittamassa lakeerikkaalla koreasti Apollossa, joka markkinoi itseään jokailtaisella livebändillä. Kyllä mun mielestä silti 10 € silkasta sisäänpääsystä on turhan suolaista. Onneksi ei tarvinnut maksaa.

Bändi oli kyllä mielettömän viihdyttävä. Pojat vetivät show'ta niin antaumuksella, että kyseessä olisi voinut kuvitella olevan joku oikeasti maailmansuosiota nauttiva rokkiyhtye eikä suinkaan satunnainen ruotsalainen coverpumppu. Ne olivat oikein ammattitaitoisia ja settikin oli koostettu juuri riehakkaan humalaista kolmenkympin kumpaakin puolta kulkevaa juhlayleisöä silmällä pitäen.

Juhlayleisö. Kuosma totesi loppuillasta siihenastisten havaintojensa perusteella, että "Sitä haluaisi ajatella, että tää poikkeaisi jotenkin tosi radikaalisti Otteen meiningistä. Mutta ei tää kyllä poikkea.", ja oli harvinaisen oikeassa. Ainoa selvä ero oli se, ettei meidän porukka enää ollutkaan absoluuttisesti se nuorin ja parhaan näköinen posse lattialla. Niin eikä meidän kantiksessa tavallisesti juhli Kurre Westerlund (kuka vielä muistaa? Mä sentään bongasinkin sen tuolta, ja olen siitä jollain perverssillä tavalla ylpeä.) Nähtiin myös eräs erehdyttävästi Tauski Peltosta muistuttava mies, pikkureppua ylpeästi kantava nainen ja nerd alert, ai niin ja se yksi jääkiekköilijä, joko Tuomo Ruutu tai sitten se toinen joka näyttää vähän samalle.

Kävellessäni kotiin itäinen kantakaupunki oli oudon hiljainen. Poliisiautoja liikkui enemmän kuin siviilejä, mutta nekin olivat ihan rauhallisia, jopa asiakastapaamisia hoitaessaan. Sitten siinä ison kirkon juurella sattui harmillinen epäyhteensattuma, jota puitiin vielä tänä aamunakin. Miksei muka vois saada ihan kaikkea? Kyllä jotkut saa, miksen esim. minä?

Tänään ollaan Hoon kanssa menossa katsomaan sitä kovasti kehuttua Once-elokuvaa. Pelkään pahoin sen olevan ylenpalttisen romantillinen, ja että mä saatan joutua jonkinmoiseen sisäiseen epätasapainotilaan tai insuliinishokkiin. Ääh...