Sinkin' my teeth in

Taalla ollaan! Kuten kaikki sanoivat, toistaiseksi ainakin New York on lumoava. Itse puolestani olen harvapainen holmolainen, ja jatin digikameran piuhan kotiin. Kuvamateriaalia on siis odotettavissa vasta kotiinpaluun jalkeen. (Koetan muistaa ottaa niita kuvia kanssa...)

Heratys oli siis lauantaiaamuna kello 03.15 - tuttu aika vanhalle baarikarpaselle. Uskokaa tai alkaa, mutta maltoin nukkuakin edellisena yona; pelia katsottuani paatin tosin jo kertaalleen jattaa lahtematta, sen verran noloa oli siina vaiheessa myontaa olevansa suomalainen. Pronssi sentaan vaannettiin kotiin, tarkistin just Hesarin verkkosivuilta etten ole ihan n00b.

Kentalla istuttiin Kuosmiksen kanssa herailemassa kahvilassa Rhodokselle matkaavien elareiden vetaessa viereisissa poydissa konjakkia muina lomalaisina - kello viidelta aamulla. Senkin sairaat vanhat juoppolallit! Me ei otettu edes matkaanlahtiaisskumppaa.

Frankfurtissa vaihdettiin konetta. Tahan mennessa Kuosmiksenkin pulssi oli taas tasaantunut: koneen rullatessa laskussa kiitorataa se huusi melkein aaneen etta "jarrutajarrutaJARRUTA!" ja heitti filtin naamalleen muistuttaen musliminaista burkhassaan. Turha kai mainitakaan, etta ma nauroin sille (aanekkaasti mutta myotatuntoisesti). Kahden tunnin vaihtoaika kului melkein tyystin vaeltaessa kentan A-terminaalista C:hen. Ehdittiin silti turhankin hyvin kuuntelemaan kanisevia pentuja ja vonkuvia sylivauvoja... Onneksi oltiin tajuttu ostaa namusia Helsinki-Vantaalta, ei ainakaan verensokeri enaa karjistanyt tilannetta.

Pitkalle lennolle jouduttiin tietysti mottiin kolmen riviin, mulle ikkunapaikka ja Kuosmikselle keskimmainen. Meidan rivin paassa istui hyvin tummaksi paahtunut, juronoloinen ja valtavan kokoinen jannu, joka avasi suunsa ensimmaisen puolentoista tunnin kuluttua: "My name is Tim, if you need to go somewhere or pass me." Tahan saakka olin ollut aivan varma, etta se oli jostain Lahi-idasta tai jostain muuta kielta puhuvasta maasta, mutta tassa vaiheessa aksentti paljasti aidon jenkin. Myohemmin kavi kuitenkin ilmi, etten erehtynyt ihan taysin...

Siina ylailmoissa oloon totutellessa ja kiljuvan vatsan tayttamisesta haaveillessa tutkittiin myos Taalasmaalta lainassa olevaa Lonely Planet New York Citya (erinomainen opas muuten sivumennen sanoen, kiitos viela kerran!) eika aikaakaan, kun Tim aidon amerikaanon tavoin kysyi avuliaasti, mita koetettiin kartalta hakea. Siina sitten hitusen jutusteltiin, ja kavi ilmi, etta meidan vieressa istui ihka-aito pesunkestava amerikkalaissotilas, joka oli matkalla Irakista kotiin veljensa hautajaisiin! Ma en katsonut tarpeelliseksi antautua keskusteluun matkakumppanimme kotimaan nykyhallinnosta tai koko sodasta, silla mun mielesta ei tuntunut hyvalle idealle hermostuttaa arviolta 120-kiloista sotilasta, jonka vieressa joutui istumaan viela viisi tuntia kymmenen kilometrin korkeudessa valtameren paalla. Se oli hirmuisen kiltti ja avulias, joskin epaamerikkalaiseen tapaan hurjan vakava ja vitsailematon. Saatiin me se kylla ihan loppumetreilla hymyilemaankin ja kertoilemaan avoimesti siita, miten se diggailee Children of Bodomia ja Alexi Laihoa - taman se kertoi siis aivan itsenaisesti ja vain antamamme vihjesanan "Suomi" perusteella. "I'm almost forty and I listen to that kind of music, it keeps me sane." Oi, voiko kukaan vastustaa noin vilpitonta ja herttaista tunnustusta!

JFK:lle paastya erottiin Timista. Se huikkas meille etta "Have fun!", ja ma tietysti salamannopealla reaktiokyvyllani etta "You too!", kunnes muistin sen olevan matkalla veljensa maahanpanijaisiin eika suinkaan millekaan hupireissulle... Oh well.
Koetettiin ensin luovia tietamme julkisten kulkuneuvojen suuntaan, mutta jotenkin aivot tuntuivat olevan muovailuvahaa, eika siis onnistuttu kerralla. Luovutettiin suosiolla ja otettiin taksi hotellille. Sita paitsi keltaisella taksilla ajaminen on sekin erittain NY, eika siis sen vuoksi tuomittava teko ensinkaan. Eihan?

Hotelli. Voitte kayda ihan itse tsekkaamassa kuvia niiden verkkosivuilta, ja lisaa on luvassa sitten mun kuvareportaasin myota parin viikon paasta. Vastaanotossa oli hitusen ruuhkaa meidan saapuessamme, joten ehdittiin luoda ensisilmays ymparillemme: katosta tuli esiin verenpunaisia kohokuvakasvoja, nurkassa pyori vasymaton discopallo ja kapeat portaat tuntuivat nousevan pystysuoran jyrkasti suoraan taivaaseen. Luottamusta heratti kuitenkin se, etta hotelliin oli selvasti majoittumassa meidan kanssa samaan aikaan isa kahden esiteini-ikaisen tyttarensa kanssa (ilmeisesti italialaisia) ja ihan asiallisen nakoinen, ehka ranskalainen liikemies. Henkilokuntakaan ei ole mitaan helvetin hippeja vaan ihan tavallisen nakoista ja reilunoloista sakkia. Ymmarratte taman vakuuttelun, kun naette ne kuvat...
Meidan huoneessa on luonnollisesti kokolattiamatto. Ovi lukitaan uloslahtiessa pikkuisella riippulukolla, sellaisella kullanvarisella, joita meidan asiakkaat ripustavat meidan pukukaappien oviin treeniensa ajaksi. "That's our safety box." Lisaksi yon turvaksi ovessa on salpa, josta ei tosin tuollaisenaan ole mitaan hyotya, silla ovi aukeaa sisaanpain. Tai ehka ma en taas vaan tajua. Joka tapauksessa paikka on eksoottinen ja sangyt on i-s-o-t. Ja me asutaan hei taa viikko New York Cityn ytimessa, melkein sama vaikka yovyttais pahvilaatikossa vai mita? Osoite on 160 East 25th Street, tsekatkaa sijainti!

Eilen ei sitten kauheasti jaksettu, kaytiin tepastelemassa tassa lahialueilla ja haettiin yhdesta ruokakaupasta vahan iltapalaa. Tuntuu todella taas kuin olisi tullut kauppasaannostelyn Neuvostotasavallasta, kun katsoo naita notkuvia hyllyja. Kuosmis huokaili haltioissaan bissekaapin edessa: "Miksei Suomessa ole tallaista?!"
Hotellille palattua makailtiin sangylla syomassa mustia nachoksia (sinisesta maissista, aika hyvia) ja Chips Ahoy -suklaakekseja ja spekuloimassa tulevan viikon ohjelmaa. Vartin vaille kahdeksan mulla petti pokka ja sanoin hyvaa yota - ja nukahdin nanosekunnissa.

Tanaan olen kuin uusi ihminen! Herattiin luonnollisesti pienten lasten nukkumaanmenoajan vuoksi jo seiskan pintaan, vapaaehtoisesti ja ilman mitaan sahkoisia herattimia. Kaytiin aamiaisella Gregory's Coffeessa, jossa italiaa puhuva baristapoika aloitti kaupanteon imartelulla. Koska olen ulkomaalainen ja tottumattomana varsin perso moiselle, muistin tipata, toisin kuin nolostunut Kuosmis. Asken kaytiin hankkimassa viikon metropassit ihan itse automaatista, kyllapa tuli pystyva olo! Maan alta palattua tormattiin tahan nettikahvilaan, joka ei varmastikaan ole edullisin, mutta olipa ensimmainen katevasti vastaantullut, joten tultiin tanne kertomaan kuulumisia teille, jotka niita takuusti malttamattomina olette jo vartoneet.

Taman jalkeen ajateltiin metroilla Central Parkiin, onhan sunnuntaiaamupaiva ja aurinko korkealla ja varmasti monilla lokaaleillakin harvinaista vapaata. En aio puijata: onpa aika mahtavaa tama tallainen.