Olin unohtanut, miten rakastankaan uppoutumista. Loistavan kirjan lukeminen tai kiehtovaan keskusteluun antautuminen tuntuu konkreettisesti ravitsevalta, kuin aivot olisivat multaa, jota edellämainittujen kaltaiset stimulantit möyhivät ja antavat uusien kokemusten versoille mahdollisuuden nousta oraalle.
Proosaan katoaminen muuttaa mun tapaa olla maailmassa ja ihmisten keskellä. Musta tulee vähän autistinen, sellainen jota pelottaa puhua toisille ja jota ujostuttaa katsoa silmiin; jolle elävä ympäristö on vähän liikaa kaikin tavoin. Mä jotenkin unohdan, miten arkisissa tilanteissa toimitaan enkä siksi kernaasti keskeytäkään lukurupeamiani.
Uusimman upokkaani edistyessä pohdin, miksi hiljattain eteeni tuntuu osuneen yhtä ja samaa teemaa kiertäviä teoksia. Hyvin monessa niistä avainasemassa ovat lapset, ne pelottavat ja matalat vieraat, jotka eivät koskaan viivy nykyisyydessä kauaa ja joilla on lukemattomia mahdollisia tapoja kasvaa hieman viistoon.
Tällä hetkellä menossa on Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin ja sen myötä mietin, miten laaja kirjo onkaan niillä asioilla, joilla lapset väistämättä vanhempansa petyttävät - ennemmin tai myöhemmin. Miten useimmat vanhemmat uhraavat käsittämättömiä asioita - kaikkensa - lastensa eteen, ja miten monissa tapauksissa nuo uhraukset valuvat täysin hukkaan tai jäävät arkistoitaviksi itsestäänselvyyksien alati pulskistuvaan kansioon.
Mun nuoruus oli (ainakin mun äidin kannalta) melko seesteinen ja lienee reilua sanoa että kapinaton. Siitä huolimatta tiedän olleeni toisinaan aivan kohtuuton, kiusallinen ja henkisessä mielessä raskas. Koskaan mua ei ole siitä vastuuseen vaadittu, tiedänpä vain sen näin retrospektiivisessä valossa ihan selkärangallani. Aiemmin olen kuitannut kaiken sillä vastaansanomattomalla väitteellä, ettei yksikään lapsi ole pyytänyt saada tulla tähän maailmaan ja että koska ne ovat vanhempiensa mielivallan (lisääntymisvietin, nautinnonhalun, koston tai minkä nyt milloinkin) lopputuloksia, niillä on oikeus kaikkeen siihen, mikä vanhemmillaan on niille velvollisuus toimittaa.
Enää mä en oikein tiedä mihin vedota; en voi kuin kummastella, voiko uhkapeli nimeltä lasten hankkiminen todella olla kaiken sen epävarmuuden, kauhun, huolen ja satunnaisuuden arvoista? Entä jos ei riitäkään, että rakkautta on kylliksi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Mun pitäis varmaan osata vastata tähän jotain viisasta mutta en osaa. Mä en tollasia asioita niin kamalasti pohdi (niinkuin hyvin tiedät). Ongelmat ratkaistaan sitten kun niitä ilmaantuu, turha niitä on etukäteen märehtiä. Luotan että kaikki sujuu. Ikuinen optimisti kun olen.
R
Lähetä kommentti