Ihmiset kauhean kernaasti luokittelevat ja karsinoivat ympäröivää maailmaa, myös itseään sen kaiken ohessa. Vaikka väittävät juuri päin vastoin: minua ei voi lokeroida, olen liian ristiriitainen ja ainutlaatuinen persoona sellaiseen.
Silti juuri niin me tehdään; jos emme itse vapaaehtoisesti määrittele itseämme tietynlaiseksi, toiset tekevät sen puolestamme tuohon nojaten: se kuvittelee olevansa jotenkin erityinen, jotenkin moniuloitteisempi kuin me muut.
Me halutaan taitella itsemme - ja toisemme - sopivankokoiseen pahvilaatikkoon, teipata kansi kiinni ja tekstata päälle siististi tussilla nimi, ikä ja ihmistyyppi.
Ne laatikot eivät kuitenkaan mitenkään kykene pitämään sisällään sitä kaikkea; ne alkavat väistämättä vuotaa kulmista ja pullistella saumoista.
"Minä olen nainen, joka uskoo rahan ja materian voimaan; joka on voimakastahtoinen ja järkevä, peräänantamaton ja määrätietoinen ja näkemyksellinen. Joka tunneasioissa on täysin avuton ja sydämensä vietävissä eikä voi itselleen mitään."
"Minä olen mies, joka haluaa pysyä vapaana sieluna ja ikuisesti nuorena; joka ei sovi mitään etukäteen eikä lupaa kenellekään mitään; joka ei kaipaa ketään eikä kiinny kehenkään. Joka tarvitsee välttämättä aina uuden määräaikaistyttöystävän kuluttamaan kanssaan niitä lukemattomia, tyhjiä, buukkaamaatomia tunteja."
"Minä olen nainen, joka on itsenäinen, kyvykäs ja pystyvä; joka on voimakas ja pärjäävä; joka on kernaammin yksin kuin suhteessa tavan vuoksi. Joka ei mitään kaipaa niin kuin jotakuta jota rakastaa, jotakuta joka pitäisi huolta ja koskettaisi."
Kun kaikki tietävät jokaisen ihmisen olevan ainutkertainen, ambivalentti psykofyysinen kokonaisuus, miksi ne silti pyrkivät tyhjentämään sen kaiken yhteen tai kahteen yhteensopivaan määreeseen?
Kun kerran moinen lokerointi paitsi typistää meidät julmasti murto-osiksi itsestämme, myös tekee meistä itsemme karikatyyrin eikä anna meille mahdollisuutta kasvaa täyteen mittaamme (eikä nykyaikainen ihminen kammoa mitään niin kuin pakkoa ja vapauden rajoittamista), miksi me edelleen tehdään niin? Eikö me uskalleta antaa itsellemme ja toisillemme tilaisuutta olla kaikkea sitä mitä voisimme olla?
Vai onko se vain laiskojen tapa käsitellä maailmaa annospaloiksi siivutettuna, tarvitsematta vaivata päätään sen kummemmin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
mä luulen, että myöskin tota tehdään ihan siksi, ettei osata olla siinä epätietoisuudessa, vaan koetaan, että tiedetään, ja on pakko kokea tietävänsä. tai sitten jopa niin, ettei tiedetä paremmin, mutta luullaan, että tiedetään jo hyvin.
haha, jessica alban vammaisen pikkuveljen nimmari xblba. (joudun helvettiin TAAS).
Lähetä kommentti