On tukka takussa ja pallo hukassa, vaan ei haittaa: pallo löytyy ja hiukset voi laittaa!

Tänä viikonloppuna olen ottanut takaisin kaiken vappuna menettämäni ja talven aikana unohtamani. Olen viettänyt aikaa ulkona hankkien iholleni sen tomuisen auringontuoksun, jonka saa vain kesäisessä kaupungissa vaeltamalla.

Perjantai oli ennen katastrofaalista kliimaksiaan paras laatuaan aikoihin. Oli lystikästä musiikkia, kuplien kohoava nousuhumala, lämmin ja hämärtyvä yö. Oli kantakaupungin rockklubi, oli vanhoja ystäviä ja muistutuksia siitä, minkä vuoksi niistä ihmisistä niin pitää. Ja sitten oli vielä lisää kuohuvaa kantiksessa sekä Lotta Backlund ja keimaileva silmänisku.
Ja sitten sitä suurempi kontrasti: tuska, hätä ja suru ystävän puolesta. Paljon puhetta ja itkua, niukasti sekavia ja katkonaisia unia.

Lauantaina koin henkilökohtaisesti harvinaisen ilmiön nimeltä seesteinen krapula. Kaduilla kesä jatkui, olo oli kevytpäinen mutta toimintakykyinen. Vaelsin ihmisjoukkojen sekaan seuraamaan Helsinki City Runia, ja se väen voimakas kollektiivisuus sai tuntemaan sellaista hirveän kornia olen yhtä maailman kanssa -virettä. Ihmiset hymyilivät ja olivat mukavia toisilleen. Juoksun idea kiteytyi erään esiteini-ikäisen poikalauman reitinvarren kannustushuutoihin: "Sä olet jo voittaja! Sä tuut voittamaan tän!". Kävin viemässä urheasti pinkoneelle Taalasmaalle Gainomaxia ja silittelemässä suolalastuja sen kasvoilta.
Illan vietin enimmäkseen loistavassa naisseurassa keskustellen muun muassa voimaantumisesta ja karvoituksen merkityksestä feministisenä manifestina. Olin taas kerran onnekas saatuani Hoolta ja Kuosmalta vieraskirjaan seuraavanlaisia merkintöjä: "Beibi, sä teet musta hiomapaperia!", "Genitaalilla, Hippa puhelimessa", "Mä en TAH-DO! Eikä mun TAR-VIT-SE!"
Kantiksessa tanssittiin tuttuun tapaan rintsikat vilkkuen ja verkkosukkahousut repeillen, siinä määrin toisistamme riehaantuen, että Rikas Ystävä kehotti mua ja Nuuta jo tekemään asialle jotain.
Sain myös aikaan vilpittömimmän hymyn aikoihin: bongasin tanssilattialta hurjan komean pojan, jonka vasenta nimetöntä koristi sellainen hulahulavanteen kokoinen kultainen kahle (sitähän sanotaan, että mitä massiivisempi sormus, sitä onnettomampi liitto...). Palautteen voimaan uskovana sekä yleistä ystävällisyyttä levittämään pyrkivänä arvelin kuitenkin, että pojan olisi kiva kuulla markkina-arvonsa olevan statuksestaan huolimatta varsin käypä: kävelin tanssilattialle sen luokse, koputin sitä olkapäähän ja sanoin tulleeni vain sanomaan sen olevan mun mielestä kovin kuuma ja ettei mulla muuta asiaa ollut. Sen kasvoille levisi niin aito ja yllättänyt ilahtuminen ja se kiitti niin hyväntuulisen kuuloisena, että mäkin tulin vielä hieman paremmalle mielelle. Pitää antaa hyvän kiertää.

Tänään olen taapertanut ympäri Katajanokkaa ja Krunikaa tunnelmoiden ja tuumaillen; lojunut Kaisaniemen puistossa lihapiirakkaa ja irtokarkkeja mutustaen, laiskasti naureskellen ja silmitellen; teputtanut hieman lisää Tölikällä supersankari-identiteettejä suunnitellen, kaupungin kesästä tahmeana ja kuluneesta päivästä raukeana.

Enkä voi olla miettimättä, miten viikon kuluttua olen aivan toisennäköisessä maisemassa.


Mitä miksi kuinka milloin,
minä päätin kelle annoin.
Miten koska vaikka missä,
entä sitten? Olin juovuskissa.
Mikä kuka sekö eka,
eipä ollut minun vika.
Sitä tätä ota jätä
enpä usko ei se siitä...

- Siiri Nordin: Juovuskissa