Hidden Cafe ja eka julkkisbongaus

Eilen siis aurinko helli aamusta alkaen, joten paatettiin kostaa sille ja menna suoraan MoMAan. Talla kertaa se oli auki, ja meidan ennakkoliput kelpasivat edelleen. Kierrettiin kaikki kuusi kerrosta enemman tai vahemman kokonaan ja nahtiin kaikki ne merkkiteokset jotka pitikin, mm. Warholin Gold Marilyn Monroe, Picasson Les Demoiselles d'Avignon, Marcel Duchampin Third Bicycle Wheel ja Jackson Pollockeja, Henri Matisseja ja mita naita nyt on. Arkkitehtuurisella osastolla bongattiin kansalliseksi ylpeydeksemme myos Aalto-vaaseja: niita ja muitakin Iittalan lasihassakoita oli myynnissa myoskin museokaupassa. Go Suomi! (Ja museokaupan pitaja osasi sanoa suomeksi etta Kiitos ja Hei, saaden meidat virnistelemaan tyytyvaisina.)
MoMAssa koin myos eraanlaisen nykytaiteellisen heraamisen. Erasta pikimustaa neliota tuijottaessani (tekijan jo unohdin, anteeks) hoksasin, ettei maalaustaiteessa - tai kai missaan sen puoleen - tarvitse valttamatta olla kyse siita, mita siina on; yhta hyvin kyse voi olla myos siita, mita siina ei ole. Toisinaan pitaa menna kauas tajutakseen yhtaan mitaan.

Kyseisen museon tarkein anti oli kuitenkin meidan reissun ensimmainen supertahtibongaus. Seistiin katselemassa juurikin tuota edellamainittua Picassoa, kun ma alysin etta meidan vierella sita ihaili Kevin Bacon. Se katsoi mua hetken aivan suoraan silmiin, ja mulla meni vahan pasmat solmuun. Olin kolmen galleriahuoneen verran niin starstruck, etten oikein muistanut ihailla teoksiakaan, vilkuilin vain olkani yli ja olin varmaan todella arsyttavan ja epakypsan stalkkerifanin perikuva.

Museon suorittamisen jalkeen paatettiin lahtea heittamaan rundi East Villageen, ihan vain ihailla maisemia ja aistia tunnelmaa ja sellaista. Se nousikin heti mun suosikkiosaksi tassa kaupungissa, siina oli sellaista samanlaista boheemia valittomyytta ja letkeytta kuin San Franciscossa. Ja luvalla sanoen vaikka tama kaupunki onkin monella tapaa henkeasalpaava ja hilliton, saa SF silti sailyttaa karkisijansa mun USA:n kaupungit -rankinglistalla.

New Yorkhan on monella tapaa varsin kiehtova paikka, eika vahiten siksi, ettei se mun mielesta ole kovinkaan leimallisesti juuri amerikkalainen. Ensisijaisesti se on vain suurkaupunki, jossa jokaista kiinnostaa eniten niiden omat asiat ja oma kiire. Aika monet tuntuvat myos olevan varsin tietoisia siita seikasta, etta asuvat tassa maailman kenties kohutuimmassa kaupungissa. Ei pida kasittaa vaarin, taalla ON upeaa, mutta odotan jannityksella, onko Boston yhtaan maanlaheisempi tai edes amerikkalaisempi. Tuskin, siellahan on kuitenkin runsaasti alymystoa, pari huippukorkeakouluakin ja sellaista. Ei jarin kansan syvia riveja siis.

Tama kaupunki on myos merkillinen siita, etta taalla paikat katoilevat ihan konkreettisesti. No hyva, ensin hukattiin tama kyseinen nettikahvila pariksi paivaksi, mutta siihen syyksi osoittautui aivan proosallinen navigointivirhe. Mutta sitten eras kahvila, jonka nimi enteellisesti onkin Hidden Cafe, on poistunut kokonaan. Ehka toisena iltana kaveltiin hotellille sen ohi, se sijaitsi ihan korttelin paassa meista ja puhuttiin etta mentaisi sinne seuraavana aamuna aamiaiselle, kun se naytti kivalle paikalle. Seuraavana aamuna se ei enaa ollut siina, eika olla sita sen koomin nahty. Mystista.

Sitten koen tarvetta jakaa teidan kanssanne viime yona nahneeni unen, silla se oli mielestani varsin eriskummallinen. Siina unessa ma olin Harlekiini-romaanin filmatisoinnin paatahti. Asuin jotenkin taalla, ja eraana paivana kylpyhuoneen ikkunasta katsahtaessani nain, miten Tuntematon, Komea Muukalainen viittoili minulle kadun kulmassa. Syoksyin sitten pelastamaan hanta odotetusta pinteesta, mutta hanella olikin minulle vain yksi, akateemisluontoinen kysymys, jonka han esitti puoliksi englantia ja puoliksi saksaa puhuen. Han tahtoi tietaa, minka mittaisia esseita olimme ala-asteella kirjoittaneet Napoleonista, silla han oli tekemassa nyt esseeta samasta aiheesta. Siina samassa vieressani seisoi myoskin Rva Taalasmaa, joka tassa kohden pudisteli paataan torjuvasti ja kaski minun miettia tarkasti, mita miehelle vastaisin.
Mita?

Tassa kohden onkin hyva todeta, etta olen erittain iloinen Kuosmiksen ystavien ilmoittautumisesta (olettaen, ettei se itse tehtaile noita "anonyymeja" kommentteja tuosta viereiselta koneelta ja allekirjoita ne mielikuvitusystaviensa nimilla...) ja annankin puheenvuoron jalleen sille:
Kuosmiksen kulma

Eilen olimme " dokaamassa". Tarkoittaen siis paria hotellihuoneessa muovimukista nautittua punaviinitilkkaa. Taman jalkeen lahdimme illalliselle ja punkusta rohkaistuneina astuimme sisaan ravintolaan, jossa naytti olevan ihan jopa valkoiset poytaliinat. "-Onkohan taa liian hieno ravintola? - Ei voi olla jos ruoka maksaa alta kakskymppia, taa on ihan rosso." Ja kylla, lahempaa katsottuna valkoiset poytaliinat olivat tuttuun tyyliin suojattu vahakankaalla. Ihan Rosso. Mutta huom.! Ravintolassa oli oma viinuri, joka hoiti juomapuolen ja teki suosituksiakin, naapuripoytaan tosin. Me oltiin ihan vesilinjalla. Vahan aikaa kun sitten kateltiin naapuripoydan punkkulaseja, niin arka kysymys tarjoilijapojalle: "Saatasko me sittenkin se viinilista takaisin...?" Sit kun me lahettiin sielta oltiinkin jo niin naamat etta jatettiin kauppaostoksemmekin kauppaan. Seuraavassa putiikissa todettiin ettei me enaa mitaan sipseja tarvita kun me ostettiin niita jo. "Paitsi etta missa ne on?!" Ja taas vaan noyrasti takasin. Ja siella ne odotti hihnalla edelleen, meidan hyljatyt ananakset. Tasta viisastuneina mentiin akkia hotelliin ja paatettiin ettei enaa kylla ryypata. Nain villia meininkia meilla taalla on. Tehkaas perassa.

Toim. huom. Ei siis oikeesti oltu naamat. Hirveen.