Tänä aamuna ihminen, joka ei koskaan, missään tapauksessa, milloinkaan myöhästy mistään - se itse asiassa valitsee kernaammin olla puoli tuntia etuajassa kuin kymmenen minuuttia myöhässä - oli täpärällä myöhästyä töistään niin pahan kerran, että siitä syntyneet mainingit olisivat saattaneet hukuttaa sen. Ainakin tilapäisesti.
Jokin töistä myöhästyminen on toki lopulta kovin pieni ja hetkellinen pulma. Tänään sain kuitenkin ensimaistiaisen siitä, millaista työstressi saattaisi tosielämässä olla. Sellainen kontrollin menettämisen tunne, tieto siitä, että paperipinot ja tärkeistä hoidettavista asioista muistuttavat punaiset post itit lisääntyvät eikä niitä lopulta enää edes käy purkaminen. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on todella tilanne, jossa työt eivät kerta kaikkiaan vain lopu tekemällä. Enkä mä pidä siitä. Etenkin, kun käsillä ei ole mitään sellaista, mitä mä en kykenisi hoitamaan, jos vain olosuhteet eivät pelaisi jatkuvasti siihen toiseen maaliin.
Tämä helpottaa kyllä, tiedän sen, ja selvästikin keskeneräisten asioiden sietokyvyssäni on kehitettävää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö mä saisi olla tuohduksissani ja ahdistunut asioiden tämänhetkisestä tolasta.
Mutta, koska kaiken määrä on vakio: jos jollain elämänalueella kaikki tuntuu olevan jatkuvasti tahmeaa, poikittaista ja hankalaa, jollain toisella on oltava mutkatonta ja mukavaa. Silläkin uhalla, että tämän ääneen sanominen pilaa karmanomaisesti kaiken: nyt olis aika kivasti.
Jatkuisipa tämä lystikäs kihelmöinti ja hymyilytys vielä pitkään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Ha-haa! Meikä täällä! Ajattelin että ehkä voin tulla pyrähtää tänne kakkosmediaan ku just kuulin kaiken ykkösestä.
Ja kivaa ku oon kerrankin kartalla, tiedän mitä noi lopun muikeat lauseet tarkoittaa :) Jesh mä!
Mä oon huomannut mun stressinsietokyvyn olevan kaikkea muuta kuin vakio. Välillä saatan olla kovassa paineessa puristettuun timanttiin verrattavissa oleva yksilö. Olkoon miljoona hommaa samaan aikaan ja kuljen rauhallisesti asiasta toiseen, ratkaisen kaiken käden käänteessä ja olen hyvällä päällä näin tehdessäni.
Välillä sitten taas olen yhtä kova sietämään painetta kuin kolme minuuttia keitetty kananmuna. Jos on vaikka kaksi juttua tehtävänä, saatan olla kilahtamisen reunalla teutaroiva murhaava villipeto jonka hampaista tipahtelee viattomien verta. Puuskutan ja ärjyn yksin näyttöpäätteellä: "Vastaa nyt jo siihen sähköpostiin mitä en ole saanut vielä kokonaan kirjoitetuksi. VASTAA TAI MÄ SAATANA TAPAN SUN PERHEEN!!!"
Joskus voin olla noiden väliltäkin jotain. Ehkä.
Tosi kiva kuulla, että nyt on hyvin. Sä oot sen ansainnut. Toivottavasti olis vaikka loppuelämän. Esim.
mun stressinsietokyvyssä ei silloin ole kovinkaan paljon vikaa, jos saan syyttää vain itseäni hommien kusemisesta. jos sen sijaan jonkinmoiset olosuhteet tai jopa toiset henkilöt koettavat asettua mun ja mun onneni - stressitekijän poiston - väliin, sulaa mulla laatikko ihan totaalisti.
onneksi se menee kyllä aina sitten ohikin.
ja kiitos. mutta ei puhuta siitä enää, ettei se epähuomiossa mene rikki. :)
Lähetä kommentti