We all deserve to DIE!

Kas, mä olin varma että tänne verkkoon olisi uinut tuoretta kalaa, että uutta sisältöä olisi tulvinut joka blogiin ja että maailma olisi muutenkin totaalisti toisin päin kuin aamulla, mun oman koneen pykiessä ja netin kurnuttaessa Bart Simpsonin limumukin lailla. Mikä sillä on??! Miksi Welho ei tee mitään, tai kukaan muukaan, esim. valituspäällikkö? Missä on oikeus, missä vääryys? Mä alan ihan just soitella kaikille entisillekin mikrotuille, sillä Mierolaista lainatakseni minulla sulaa kohta laatikko. Oikeasti, tietokoneen tai minkä tahansa nykyaikaisen "apuvälineen" käydessä poikkiteloin ilman mitään näkyvää syytä (tai no, myös silloin kun se syy paistaa mua suoraan silmään) mä kykenen sekunnin sadasosassa ymmärtämään kaikkea tähän maailmaan kätkeytyvää ja missä tahansa esiin purskahtelevaa road ragea, silmitöntä ja irrationaaliselta vaikuttavaa väkivaltaa sekä Quentin Tarantinon elokuvia. Mä tunnen niin infernaalista, epätoivoista ja syövyttävää raivoa, että haluan vain tempaista kyseisen vehkeen ikkunasta pihalle, sitten juosta sen perään, piestä sitä vasaralla, Danten Jumalaisella näytelmällä sekä kulmahampaillani ja lopuksi vielä hyppiä sen päällä. Stilettikoroilla. Miksi juuri minä!

Tämä ei kuitenkaan ollut tämän merkinnän pihvi - tuo verisyydessään ja syvässä alkukantaisuudessaan ylen makaaberi ja tähän bloggaukseen perin osuva lihaisa kappale. Mä nimittäin olin äsken näkemässä Sweeney Toddin, siitä hurme ja tahmea kelmu merkintäni pinnalla.
Itse elokuvasta sen verran, että Tim Burton tuntee kyllä Burtoninsa; Johnnylla on edelleen varsin hienopiirteiset, ilmeikkäät ja luvattoman symmetriset kasvot, jotka tosin - täytyy valittaen todeta - taipuvat harmillisen usein keskimäärin kolmeen eri ilmeeseen, joista jokainen on eri asteinen mollotus, muljotus tai naaman lohkeaminen diabolisen sekapäiseen virnistykseen; musta on aivan käsittämätöntä ja vähän kohtuutonta, että kaunis ihminen ja loistokas näyttelijä osaa vielä kaiken muun lisäksi laulaakin ihan kelvollisesti; että noita melodioita tulkitakseen pitää olla jo melko musikaalinen tai sitten imitaatiovirtuoosi, ja että siitä pikkupojasta (Ed Sanders, tule niin annan sinulle rakastavan kodin puhtaasta maasta, luonnonmukaisen ja vaitonaisen kansan keskeltä!) tulee vielä jotakin isoa, sanokaa mun sanoneen.

Teatterista poistuessamme mä luonnollisesti odotin esimerkiksi hissiin astuessani sen lattian olevan verellä valeltu ja kalmaisen harmaa: mut on helppo huijata hiukan pois tästä todellisuudesta. Tämän havaittuaan mun seuralaiseni käyttikin ovelasti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi tekemään hullun miehen naamoja sekä sellaista hyydyttävää mielipuolen naurua parkkihallin täydeltä. Tuommoisesta mä menen aivan tolaltani, johonkin ala-asteikäisen loogiin enkä uskalla enää pitää silmiä auki. Yleensä mä alan myös huutaa aika läpitunkevasti osapuilleen noilla kohdin ja saatan ryhtyä tekemään hätääntyneitä mutta laaja-alaisia vastahyökkäyksiä, joissa usein jotakuta sattuu. Naamaan tavallisesti. I'm just that cute. Onneksi odottamatta hätiin astuneet italialaiset liikemiehet katkaisivat tosielämän väkivaltaisuudet alkuunsa.

Olin tänään myös ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen hammaslääkärillä ja arvatkaas mitä! Reikiä nolla! Eikä muutenkaan juuri mitään vikaa missään kohden purukalustoa. Opin myös Pepsodent Xylitolin olevan testivoittaja (mikä lehti julkaisee suuhygienian kuluttajavertailuja? Orthodontists Quarterly? SevenTeeth?) hammastahnojen sarjassa, sekä hampaiden eri pintojen oikean harjausjärjestyksen. Kannatti herätä tänäkin aamuna.

Ja vielä huolestuneille tiedoksi: ei ahdista yhtään! Juuri nyt. Kun malttaiskin elää täsmälleen näin: nyt eikä yhtään pidemmälle. Hymymaaman haluan tähän vielä laittaa ja laitankin :)