Noinko vaikeeta se on?

Mulla on yksi ystävä, joka on nyt muutaman viikon ajan tapaillut erästä poikaa. Poika on kiltti, kiva, kunnollinen ja ystävääni lainatakseni "ihanan normaali"; se on hyvätapainen, kivannäköinen ja mitä ilmeisimmin pedissäkin ihan kelvollinen (ei niin, että me näitä asioita naisissa ruodittaisiin, olenpahan vain ihan itse sivulauseista tulkinnut asian olevan niin). Mitään isompaan leimahdusta ei kuitenkaan puolin ja ilmeisesti toisinkaan ole päässyt syntymään - mutta ystäväni kanssa olemme pohtineet, onko se aina toimivan suhteen edellytys edes.

Kuitenkaan kukaan ei koskaan halua saada puhelimeensa viestiä, jossa sanotaan että "meidän pitäisi varmaan puhua" tai "mä haluaisin vähän jutella". Kaikkihan tietää, mitä sellainen tarkoittaa.

Mun ystävä on nyt (mun mielestä) syystäkin hieman huolissaan: ensinnäkin, miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Eikö voitais vain olla rauhassa ja viihtyen, ilman sitä isompaa tunnemyrskyä?
Toiseksi, mikä nyt meni pieleen? Olisiko ystävä itse voinut vaikuttaa ihastuneemmalta ollakseen aiheuttamatta kiusallisia epäilyksiä? Olisiko tämä tuleva keskustelu ollut vältettävissä olemalla jotenkin paremmin, enemmän?
Ja kolmanneksi: miten ilmaistaan nätisti mutta uskottavasti (ja siis todenmukaisesti), että ei se mitään, en mäkään oikeasti, oikeasti suhun ollut kovin ihastunut, vaikka loistotyyppi oletkin?

Mun ystävä (ja kyllä mäkin, ei sen puoleen) on siis aivan vakuuttunut tulevan keskustelun koskevan heidän kahden tulevaisuutta, omilla tahoillaan. Se ei kuitenkaan ole vielä päättänyt, mitä tunnetiloja moinen siinä herättää. Onko se huojentunut? Haikea? Pahoillaan? Hyvillään? Tuleeko sille ikävä? Voiko se suhtautua poikaan normaalisti siihen joskus jossain törmätessään vai onko se haavoitettu ja loukkaantunut?

Tietysti sen mielessä on myös kysymys siitä, onnistuuko se ikinä löytämään kultaista keskitietä näissä asioissa. Tähän mennessä sen suhteet ovat olleet joko tuhoon tuomitun isolla liekillä roihuavia, tavalla tai toisella mahdottomia ja emotionaalisesti kuluttavia elämää suurempia rakkauksia tai sitten edelläkuvatun laisia, mietoja järki- ja mukavuusjärjestelyitä. Kummatkaan eivät oikein ole osoittautuneet kestäviksi ratkaisuiksi.

Mä olen sanonut tälle ystävälleni jo kaiken, mitä aiheesta voi sanoa: olen tukenut ja ravistellut, tarjonnut olkapäätä ja tuoppeja, spekuloinut puhelimessa ja kasvotusten, järkännyt sille treffejä ja pelastanut sitä niiltä. Musta tuntuu, että mä olen jo tehnyt kaikkeni, eikä mulla ole sille enempää annettavaa; ainakaan mä en jaksaisi antaa enää kovinkaan paljon.
Kaipa joku voi vain olla täysin toivoton?