We Need to Talk about Aleksi.

Hyvän kirjan tuntee mun mielestä muun muassa siitä, että se saa päähän yleviä ja hedelmällisiä ajatuksia sekä voimakkaan himon kirjoittaa itsekin. Mulla on tällä hetkellä kovin monta asiaa, joista haluaisin blogata, mutta koetan malttaa tehdä yhden tekstin kerrallaan, johan nää on nytkin sekavia kuin Haminan kaupunki.
Mutta mä luen siis paraikaa Panun omistuksessa olevaa kirjaa Poikani, Kevin, johon omistajatar itsekin on bloggauksissaan muistaakseni viitannut (anteeks, en jaksanut kaivaa linkkiä tohonkaan) ja tämä teksti syntyi osin sen innoittamana. Toinen muusa on sitten ihan tosielämä, joka useimmiten on taruakin ihmeellisempää.

Joskus vuosia sitten luin jostain julkaisusta (taaskin masentavaa epätarkkuutta lähteiden suhteen, tiedän ja pahoittelen) ilmiöstä nimeltä aleksitymia. Lyhyesti sanottuna siinä on kyse tunteiden käsittelemisen häiriöstä: aleksityymikkojen aivot kyllä reagoivat tunneärsykkeisiin kuten meidän muidenkin, mutta nämä henkilöt eivät osaa näyttää tunteitaan saati tunnistaa niitä muissa ihmisissä. Verkosta löytämäni lähteet (mm. Tohtori.fi, Akuutti, googlatkaa ite lisää!) myös kertovat kyseessä olevan pääasiassa maskuliinien ongelman.
Kuulostaako tutulle?

Täällä sitä elellään, ihmisten keskellä sivilisaatiossa, jossa on tapana pitää tiettyjä käytöskoodeja ja elämisen malleja toivottuina, jopa sääntöinä. Toiset näistä malleista ovat sellaisia, että niihin pitää oikein erikseen ja tahdonalaisesti harjaantua; toiset opitaan ihan vain perinteisesti muiden ihmisten kanssa kasvamalla (vrt. esim. mäyrän kasvattamat kolmoset). Monesti näitä käytöskoodeja ja yhteisön normeja ei juurikaan tule kyseenalaistaneeksi, ainakaan ennen kuin joku niitä näkyvästi rikkoo. Sitä tulee olettaneeksi kaikkien muidenkin ihmisten elävän samanlaisten sääntöjen mukaisesti, eikä tavallaan ole mitään syytäkään epäillä muita mahdollisuuksia, sillä johdonmukaisena ja vankkumattomana skeptikkona ei oikein voi elää onnistuneesti yhteiskunnassa (ja voiko kukaan todella nykyaikaisessa maailmassa elää sen ulkopuolellakaan?).

Mun mielestä on ihan uskomattoman pelottavaa, että kuitenkin osa väestöstä (eikä ihan pieni osa sittenkään: miehistä 17 ja naisista 10 % ainakin Akuutin mukaan) on ainakin osittain tunneälyksi kutsutun inhimillisen piirteen tavoittamattomissa. Sillä tunteiden poissulkeminen ei automaattisesti jätä jäljelle puhdasta järkeä, usko tai älä.

Ihmisillähän on mitä erilaisimpia rajoitteita toisten ihmisten kanssa elämisen suhteen. Jotkut niistä ovat myötäsyntyisiä, fyysisiä ja kohtalaisen helposti hoidettavissa, kuten allergiat (tai näin mä kuvittelen: mitäpä niistä tietäisinkään varmuudella kun en koskaan ole millekään ollut oikeasti allerginen); toiset taas isommin elämään vaikuttavia, kuten vaikkapa erilaiset amputaatiot tai esimerkiksi aisteihin liittyvät vajavaisuusvariaatiot (eikä tarkoitus ole olla vähättelevä, epäkorrekti tai poissulkeva; mä en vain tiedä, miten esimerkiksi sokeat tai mykät preferoivat fysikaaliseen tilaansa viitattavan. Jos joku teistä tietää, otan ohjeita kernaasti vastaan!).

Mun pointti on siis siinä, että ihmisillä on erilaisia esteitä itsensä ja maailman välissä: maailman, joka on suunniteltu tavallisesti ihmisen prototyyppiä varten eikä siis sellaisenaan sovellu elämiseen juuri koskaan. Se, tulevatko ihmiset koskaan hallinnoimaan elämäänsä niille parhaalla mahdollisella tavalla riippuukin mun mielestä siitä, oppivatko ne koskaan elämään itsensä kanssa; oppivatko ne tekemään asioita vammoistaan huolimatta vai kitkuttavatko ne ikuisesti tehden asioita niiden vuoksi?

Meillä on viljattomia, munattomia, maidottomia, hiivattomia elintarvikkeita; meillä on proteeseja, kuulolaitteita, opaskoiria; meillä on tukiopetusta, henkilökohtaisia avustajia ja erilaisia erityisryhmille tarkoitettua sponsoritoimintaa.
Entäpä aleksitymian kaltainen aivovamma (eikö tunnekeskus sijaitse aivoissa? Eikö vamma tunteissa ole vamma aivoissa? Eikö ole?): miten aleksityymikoita voidaan opettaa paikkaamaan puutettaan? Ja onko sellainen ihminen oikeastaan enää ihminen ollenkaan, joka imitoi tunne-elämää tietämättä, mistä siinä oikeassa on edes kysymys?

Asiasta oikohöylään: Reino kirjoitti niin oivaltavan ja kerrassaan kiusallisen osuvan metaforan eilisessä bloggauksessaan, etten voi olla sitä tässä maininnatta sivuuttamatta. Toisinaan pitää kai vaihtaa kokonaan lajia, jotta tulokset eivät enää edes ole yhteismitallisia eivätkä siten vertailukelpoisia. Ehkä?