Mä uskon, että jokaiseen ihmiseen, josta elämässään on välittänyt, jää palanen itsestä. Se jää, koska välittäessään ja lähelle päästäessään joutuu avautumaan, antamaan jotain oikeaa. Se voi olla jotain pientä, kuten tietty äänenpaino, tuoksu tai mieltymys; se voi olla jotain suurta, kuten sydän.
Se on juuri se, jonka tuntee kipuna sisällään kadotettuaan tuon ihmisen: haamusärkyä menetetystä osasta. Sen kasvattaminen takaisin kestää aikansa, eikä välttämättä onnistu enää koskaan. Se on siis myös kasvukipua.
Mä myös uskon, että aina välittäessään jostakusta ja tullessaan välitetyksi takaisin myös saa jotain: sen saman palasen, jonka se toinen on käsistään päästänyt. Sen vuoksi kenties alkaa kuunnella hieman erilaista musiikkia kuin ennen; näkee ehkä vilauksen asioiden toisesta laidasta; haluaa syödä sushia useammin tai kävellä eri reittiä töihin.
Se ei aina ole mitään mukavaa: sen ansiosta ei kenties enää halua soittaa oma-aloitteisesti kenellekään; ei ehkä rohkene kertoa siitä, mille tuntuu; ei uskalla toivoa.
Sen vastavuoroisuus on kuitenkin syy siihen, miksi ihminen ei hupene olemattomiin antaessaan itsestään - siksi se päinvastoin yleensä vahvistuu ja kasvaa välittämisensä myötä.
Alttiiksi asettuminen tekee haavoittuvaiseksi. Alttiiksi asettuminen tekee vahvaksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Oikeesti. Ehkä maailman hienoin.
Lähetä kommentti