Triumph Goes Porn

Otsikonkaltainen teksti oli tussattu kotitaksitolppani odotuskatoksen seinässä olevan Triumphin alusvaatemainoksen päälle, eikä aasikaan olisi kyennyt keksimään parempaa siltaa tämänkertaiseen aiheeseeni. Klip-klop klip-klop.

Lust, Caution. Siinäpä eilisen ajatuksia ravistaneen elokuvakokemuksen nimi. Kuten kaikki leffa-arviointeja vähänkään seuraavat tietävät, kyseinen elokuva sisältää lukuisia rajuja ja erittäin autenttisesti kuvattuja rakastelukohtauksia (tosin mä en tätä muistanut eilisillan viihdykettä valitessani, mutta nähtyäni sen tulikin mieleeni, että olihan tästä jotain varoituksia jossain ehkä). Niitä katsoessani, penkissäni piinattuna kiemurrellessani tulin pohtineeksi, missä kulkee taiteen ja pornon raja. Teknisestihän kummassakin kuvauksessa ainakin tässä tapauksessa on kyse täsmälleen samasta asiasta, joskin kuvarajaukset vaihtelevat, eikä ilmeisesti 40-luvun puolivälin kiinattarilla ollut juuri tapana sheivata (edes kainaloitaan). Jynkyssä taustalla olisi kenties vielä soinut 70-luvun rasvainen funk, jota Pablo Francisco imitoi melko autenttisesti sketsissään Porno Music; Lust, Cautionissa taustamusaa ei näissä kohtauksissa juurikaan käytetty, tai sitten se oli sitä samaa hyytävän melankolista jousikamaa, jota tämänkaltaisissa leffoissa muutenkin tavataan soittaa.

Mutta siis kyllä: oli alastomuutta, oli sadismia, oli eritteitä ja voihkintaa, oli laukeamisia. Miksi se ei silti mun mielestä ollut pornoa? Tässä nimenomaisessa tapauksessa musta keskeisin erottaja oli kuvauksen tarkoitusperä: näiden kohtausten ei ollut tarkoituskaan kiihottaa. Ne loivat pikemminkin vaivaannuttavan tirkistelyn tunnun tavallaan vain dokumentoidessaan ihmisen parittelua, kliinisesti ja intohimotta. Se ei ollut yhtään viihdyttävää, eikä sitä katsottuaan tehnyt mieli raastaa seuralaisensa vaatteita pois hampaitaan apuna käyttäen.

Hyvä on, eihän pornokaan kaikkia kiihota; eihän oikeastaan edes ole olemassa mitään homogeenistä (tsihih, homo) kattokäsitettä nimeltä porno, jota voisi käsitellä edustamassa kaikkia kyseisen nimikkeen alalajeja (jotka eivät käsittääkseni suinkaan ole kaikki toisiinsa suoraan verrannollisia graafisuutensa, riettautensa tai oikeastaan yhtään minkään suhteen. Isot pojat on sanoneet niin). Jos nyt kuitenkin tässä oletetaan, hieman ylimalkaisesti ja yleistäen, että porno on tehty nimenomaan sukupuolisesti innostaviin tarkoituksiin, jää taiteeksi sitten periaatteessa kaikki se, jossa alastomuutta ja kenties yhdyntääkin on käytetty panemaan julki jotain ihan muuta. Sillä uskokaa tai älkää, mutta koska seksissä on livenäkin niin usein kyse oikeasti jostain ihan muusta kuin puhtaasta mielihyvän tuottamisesta ja saamisesta, niin sitä voidaan myös käyttää metaforana monelle seikalle ja siten riisua ne vaatteet kameran edessä ihan perustellusti ja oikeastaan aika puhtaasti (ja kaikki, jotka ovat nähneet Riisutun miehen ja siten Samuli "hymyillen kohti kahtasataa kiloa" Edelmannin alasti tarpeettoman monesti tietävät, että liian usein perusteluita on kenties unohdettu kuvausvaiheessa kertoa ja kysellä).

Toinen asia, mihin tässäkin elokuvassa kiinnitin huomiota, olivat tuskallisen pitkitetyt, pysähtyneet kamera-ajot, jotka mitä ilmeisimmin ovat tämän vuosikymmenen elokuvataiteelle samaa kuin epileptiset musiikkivideoleikkaukset ja käsivarakamera 1990-luvulla. Tällä kertaa spastisesti juuttuneen kameran valvovan silmän alle jäivät juuri nämä sänkyhommat; 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -leffassa se jo hieman vauvaa muistuttava verinen ja limainen sikiö siellä hotellin kylppärin kaakeleilla. Eastern Promisesissakin tätä käytettiin, muun muassa alun kaulan aukinyrhimiskohtauksessa. Miksi? Muistaakseni Katja Kallio sanoi jossain taannoisessa Imagen kolumnissaan juuri Eastern Promisesista, että moinen katsomaan pakottaminen ja kuvan jättäminen ikään kuin lojumaan kiireettä verkkokalvoille muuttavat katselukokemusta ja tavallaan etäännyttävät tapahtumat kontekstistaan - elokuva muuttuu Discovery Channelin luontodokumentiksi, jossa ihmispeto toimii ja tuhoaa. Musta se oli aika oivaltavasti sanottu, vaikken etäännyttämisestä ihan samaa mieltä olekaan.

Joka tapauksessa pitkät kuvat antavat sisällölleen ihan erityistä painoarvoa, eikä niillä tuolloin ole vähäisintäkään mahdollisuutta ohittaa saati pitää viihteenä. Aborteissa - etenkin laittomissa - kyse on ihmisenalun poistamisesta kohdusta; kaulan iho saattaa tylsän veitsen alla olla yllättävän sitkasta ja tuloksena on joka tapauksessa tahmeaa ja hanakasti pulppuilevaa verta; juuri tuommoisille rakastelevat ihmiset oikeasti näyttävät, kun ei kasvojen ilmeistä kykene kertomaan, onko kyseessä suunnaton tuska vaiko vaikeasti käsiteltävää suuruusluokkaa oleva mielihyvä.

Yksi leffasta mieltäni kaivamaan jäänyt teema oli ihmisten välinen luottamus sekä se, kannattaako ylipäänsä koskaan luottaa kehenkään. Siitä mä luulen, että mun pitää kuitenkin tehdä kokonaan oma bloggauksensa, koska sanottavaa on niin paljon, enkä mä halua rohkaista mun rönsyilevää kirjoitusminää yhtään enempää mammuttiteksteihin.

Sitten vielä eräs kenties yllättäväkin kannanotto, täysin omani: Ilkka Kanerva, olet surullinen runkkari.