Oodi Otteelle

Torjuakseni päälle kaatuvaa työpaniikkia, arkiahdistusta ja suhdestressiä päätin ajatella tänä aamupäivänä mukavia, ystävällisiä ja ylen tuttuja asioita. Päätin jakaa nämä teidän kanssanne: syntyi kantapaikkani ylistys.

Heimlich, Letti, Othello, Slutgarden: paikka vailla vertaa. Ne, jotka eivät ole kokeilleet, eivät voi tietää (Miero, yksi kiireinen tuopponen toinen jalka narikassa ei riitä kokeiluksi, usko pois).

Otteeseen tulee upottautua; tulee syöksyä pää edellä, ennakkoluulot haudaten ja keinotekoiset tyylirajat unohtaen. Otteen pauloihin joutuminen muistuttaa stagedivausta: on luotettava sokeasti, rohkaistava mielensä ja hypättävä. Todennäköisesti sitä päätyy ensin muutaman kerran nenä edellä betoniin ja vähän naarmuuntuu, mutta ennemmin tai myöhemmin kädet ojentuvat kuin ojentuvatkin vastaan, kannattavat, kuljettavat - saavat lentämään.

Otteessa ei koskaan tarvitse pelätä olevansa pukukoodin vastainen. Mä olen ollut siellä juhlakoltussa, rumassa trikoopaidassa, ilman alusvaatteita, hameessa, housuissa, Catwomaniksi pukeutuneena; avokkaissa, talvitallukkaissa, saapikkaissa, flipflopeissa, tennareissa. Kertaakaan mua ei ole käännytetty; koskaan en muista saaneeni kurjia nenänvarsituijotuksia yksinomaan vaatetukseni vuoksi.

Otteessa ei tarvitse pitää väkisin hauskaa, eikä myöskään murjottaa tahattomasti. Mä olen itkenyt siellä, nauranut läkähtyäkseni, tanssinut pöydillä, pussaillut, kenties voinut huonostikin; ollut tavattoman toiveikas, onnellinen, yllätetty, parhaassa mahdollisessa seurassa; suunnattoman surullinen, ahdistunut, yksinäinen ja tuskainen. Siellä mua on lohdutettu ja imarreltu, mulle on pidetty seuraa, mun kanssa on nautittu, riemuittu ja bondattu.

Mä olen ollut siellä yksin, kaksin ja seurueessa; olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lujittanut välejäni vanhoihin, harvemmin täysin kylmäksi jääden. Yksin mut on siellä jätetty vain niin erikseen pyytäessäni.

Mä olen viettänyt siellä muutaman tunnin kerrallaan tai koko illan, toisinaan vain narikassa istuen. Olen ollut siellä apinannaamat ja autolla, kohtuudella ja rappiolla. Silti mä olen aina tervetullut. Mun ei tarvitse koskaan jonottaa eikä melkein ikinä maksaa narikasta; mulle tarjoillaan tiskillä tungeksivien ohi, mun levytoiveita kuunnellaan; mun pyynnöstä häiriköitä poistetaan tanssilattialta tai koko ravintolasta. Lapsellista ehkä, mutta älyttömän nautittavaa ja elämää kovasti helpottavaa.

Mua on yritetty iskeä mielikuvituksekkaimmin juuri siellä, ainakin vanhan blogin lukijat muistanevat nämä nuori Elvis - ja kulmakarvaläpät; bonuksena vielä Rikkaan Ystävän alituiset turhamaisuuden hyväilyt ja kehut sekä E.S.R.:n kohtalonomaiset paikalleilmaantumiset ja niiden seuraamukset.

Onhan se ehkä vähän juntti paikka, mutta ainakaan siellä ei tarvitse teeskennellä. Harvoin ainakaan mulla on missään yhtä pidäkkeettömän lystiä kuin siellä.
Mutta hittojako mä tätä mainostan, löytää vielä Koskisen Seppokin tiensä paikalle ja pilaa tapansa mukaan kaiken.
Älkää tulkokaan, ei teitä sinne kaivata. Sitä paitsi ne soittaa Äidin pikkupojan vähintään kerran illassa joka tapauksessa.