Neurotic to the bone, no doubt about it

Inspiraation tähän bloggaukseen löysin paitsi Nuun terävästä otsikoinnista ja erityisen osuvasta tekstistä myöskin eräistä elämäni varrella vastaan tulleista sattumuksista. Mä olen varmasti asenteellinen, aika taatusti defensiivinen ja melkoisen yliherkkä tämänkaltaiselle; siksi tekstikin saattaa olla hieman kirpeää. En kuitenkaan pyydä sitä anteeksi etukäteen enkä jälkeenkäänpäin, ainakaan luullakseni, sillä näin mä oikeasti tämän asian näen ja tällaiselle se tuntuu.

Mun on hyvin vaikea sietää sellaista poislukemista, joka tehdään yhden, jonkin itse valitsemattoman piirteen perusteella. Vähän siten kuin kuulin eräälle ystävälleni käyneen: tämän läheinen ja monen vuoden takainen ystävä oli suunnattomaksi surukseen saanut keskenmenon, minkä seurauksena hän oli katkonut välinsä kaikkiin perheellisiin ja lapsiahankkineisiin ystäviinsä.
Mun mielestä moinen on vähän anteeksiantamatonta. Mä en mitenkään pyri väheksymään tuskaa, josta mulla ei mitenkään voi olla minkäänlaista aavistusta: toivotun, halutun ja jo alkutaipaleelle saadun lapsenaihion menettämisestä koituvaa kipua. Mä ymmärrän, että näiden perheellisten ystävien näkeminen niiden terveiden ja ehjien rakkauden hedelmien ympäröimänä saattaa moisen jälkeen olla kovin ahdistavaa ja jopa niin rankkaa, että vaatii etäisyyden ottamista toipumisen ajaksi.
Mun mielestä on vain vähän kohtuutonta poistaa ennen niin kovin tärkeitä ihmisiä elämästään vain sen vuoksi, että niillä on jotain, jota itse olisi kiihkeästi halunnut ja melkein saanutkin ja joka sitten julmasti (mutta luonnonmukaisesti) on riistetty pois jostain järjellä selittämättömästä syystä.

Mä en myöskään oikein tahdo sulattaa sellaista laajalle levinnyttä siviilisäätyyn perustuvaa kevytdiskriminointia. Äitini, aikanaan pitkän linjan itsellinen nainen, sanoi joskus, että parittomilta jäävät monet kutsut saamatta. Isoihin juhliin kyllä vielä toivotetaan tervetulleiksi (mutta eikös sulla ollut se yksi homokaveri, mikäs sen nimi olikaan, haluiskohan se tulla sun aveciksi?), mutta sellaisiin pienempiin epämuodollisiin tilaisuuksiin ei sitten pyydetäkään.
Mä en tätä tuolloin uskonut, sillä mun mielestä se kuulosti niin absurdille: ettäkö parisuhteeton nainen muodostaisi uhan, tai jotenkin pilaisi jonkun kosmisen balanssin? Miten niin? Mun mielestä tilanne oli ihan selkeästi niin, että ensin olivat ystävykset, vaikkapa kaksi naista, ja sitten jos se toinen hankkiutui suhteeseen, olivat edelleen nämä ystävykset ja sitten sen toisen mies, joku random jannu, jonka ei pitäisi heiluttaa maailmanjärjestystä suuntaan eikä toiseen ja joka olisi kuitenkin aina Se Uusi Tyyppi combossa. Myöhemmin opin, että tietysti ne heiluttaa ja että niin niiden pitääkin, mikä tätä maapalloa muuten pyörittäisikään ellei juuri se tunteista suurin (jonka tässä siis implisiittisesti oletan sisältyvän parisuhteeseen sitä tällä kertaa sen kummemmin kyseenalaistamatta).
Mutta missä vaiheessa ihmiset alkavat ajatella, että vain pariskunnat osaavat puhua ja toimia pariskuntien kanssa? Onko niin, että perusyksikkö ei silloin enää olekaan yksilö vaan se Kotron aikanaan lanseeraama kaksilo, jolloin pariskuntien ja sinkun yhteisessä ajanvietteessä on kyse monen (pariskuntien kokonaislukumäärä tähän) kokonaisen ja yhden puolikkaan kohtaamisesta?

Mä tietysti ymmärrän, että on tiettyjä juttuja, joita voi tyydyttävästi tehdä vain tasalukuisella väellä. Tällaisia aktiviteetteja ovat esimerkiksi erilaiset pareittain pelattavat (seura)pelit ja urheilulajit, lakanoiden vetäminen suoraksi pesun jälkeen sekä... en keksi muita. Nämäkin kuitenkin vain aniharvoin vaativat juuri sitä omaa puolisoa vastapeluriksi: sillä ei lopulta ole mitään merkitystä, onko se naapurin Keijo vai Abdullah, jonka kumppaniksi Aliakseen tulee arvotuksi, etenkin jos pyritään minimoimaan ns. insider-edut. Oikeasti mä keksin vain nakuhipan ja pariterapian, joissa todella pitää olla oikea pari onnistuakseen, eikä niistäkään aivan aitoja parisuhdevaatimuksia esitetä kuin jälkimmäisessä.
Näin ollen parisuhteettomuuden perusteella poislukeminen on mun mielestä suoraan verrannollinen vaikkapa rasismiin tai sukupuoliseen syrjintään.
Mutta ehkä mä en vain tajua. Tai sitten multa puuttuu mielikuvitusta, tai huumorintajua.

Kyllä, mä olen sinkku. Ainakin toistaiseksi, vaikken kyseisestä nimityksestä sen leimaavuuden vuoksi oikein pidäkään, mutta käytän sitä, kun en ole keksinyt kuvaavampaakaan korviketta. Ei, mä en ihan suoranaisesti ole valinnut asioiden tätä tolaa, vaikka valtaosan aikaa siihen melko tyytyväinen olenkin.

Mutta mulle on todella tullut yllätyksenä, että mun äiti oikeasti olikin silloin joskus oikeassa. Ja mun mielestä se on aivan äsyristä, pikkuisen mielikuvituksetonta ja lähinnä kovin väsynyttä.
Valtaosan aikaa se on vain hirveän surullista.