You know I look like a woman but I cut like a buffalo

Minä sain hienon blogipalkinnon, Rooibokselta. Kiitän siitä, miltei mykistettynä. Nyt minun kuuluisi jakaa sitä edelleen, mutta. Ensinnäkin en ole viime aikoina etsinyt uusia luettavia ja kaikki vanhat suosikkini olen tainnut jo palkita ainakin kertaalleen. Olen ehkä niin nihkeä panttaaja, etten anna tässä vaiheessa palkintoa eteenpäin mihinkään. Voihan sen tehdä myöhemminkin, vai mitä?

Tässä aluksi se pysti itse:


Ja sitten osallistun palkintoon liittyvään haasteeseen, jossa palkittu paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Ilmeisesti vieläpä sellaisia, joita lukijat eivät tiedä? Lukijakuntanihan koostuu käsittääkseni lähinnä kavereista - sekä mystisestä PYListä, joka saattaa käyttää itsestään jotain toistakin pseudoa ja josta en ole varma, tunnenko sitä irl - minkä vuoksi salattujen faktojen keksiminen on vielä astetta pulmallisempaa. Yritän kuitenkin, sehän on tärkeintä ja jalo kilpa. (Yritin muuten pinnistellä, että mitähän olen täällä jo aiemmin tullut paljastaneeksi. En millään muista: jos tulee samoja, niin sitten joku varmaan kommentoi. Ja minä, no, minähän voin aina veisata viis kommenteista vai mitä. Hohoh.)

1. Jos olen syystä tai muusta erityisen vikkelä aamuisin niin, että olen lähtövalmis ennen kuin töihin vielä kannattaa startata, alan tiskata. Aamulla ennen seitsemää minä tiskaan ja toivon, etteivät naapurini vihaa minua siitä syystä. Sitten on kiva tulla töistä kotiin kun keittiö on minisiivottu ja astiat kaikki taas käyttövalmiina.

2. Olen nähnyt eroottisia unia paitsi Eric Danesta ja David Schwimmeristä myöskin Hannu-Pekka Björkmanista ja Tony Halmeesta. Yhtään en osaa sanoa miksi, ja herätessäni tunsin oloni liatuksi, häväistyksi ja hyväksikäytetyksi.

3. Haaveilen puolisalaa tavallisesta lähiöelämästä lauantain saunavuoroineen, kuraeteisineen ja yhteisine iltapaloineen. Minulle se edustaa jollakin tavalla turvallisuutta ja pysyvyyttä, sellaista rakkautta joka jollain omituisella tavalla vain on, jota ei valita erikseen päivittäin ja jonka eteen ei tietoisesti ponnistella vaan joka on, ilman että sitä tarvitsee sen kummemmin ajatella. Kyllä minä senkin tiedän, ettei sellaista ole olemassakaan. Mutta toisinaan haluaisin että olisi.

4. Muistan joskus Galtsussa jo kirjoittaneeni loputtomasta perustelemisen tarpeestani. Teen sitä edelleen: minun pitää aina miettiä, miksi teen jotakin ja miksi teen sen jossakin tietyssä järjestyksessä siltä varalta että joku sattuisi kysymään. Ja vaikkei sattuisikaan, minulla pitää olla selitys. Itselleni.

5. Tämä ei kyllä ole mikään yllätys, mutta huomaan joutuvani aivan hulluuden partaalle, jos jokin asia tuntuu jäävän jumiin, siis toistuvan täsmälleen samanlaisena tiheällä rytmillä. Snadi. Snadi. Snadi. Tämän vuoksi luultavasti julmin keino saattaa minut päiviltä olisi soittaa sitä Polly-mainosta tarpeettoman kovalla volyymilla loppumattomassa luupissa niin, etten voisi tehdä asialle mitään. Puhkoisin varmaan oma-aloitteisesti itse itseltäni korvat ja muut sellaiset.

6. Lapsena minulla oli omituisen kehittynyt syyllisyydentunto, johon liittyi jonkinlainen voimakas yliluonnollinen karmakuvitelma. Esimerkiksi minusta oli jostain syystä suunnattoman tyydyttävää nipistellä serkkujen labradorinnoutajan luppakorvien kärkiä. Tiesin, että se oli tuhmaa eikä niin olisi saanut tehdä, mutta tein silti (olin jotain viisi vuotta vanha, ei sitä koiraa oikeasti sattunut. Ei voinut sattua.). Seuraavan kerran sitten kun olimme hiihtämässä ja suksieni kannat tarttuivat kerran toisensa jälkeen risukkoon, tiesin sen olevan rangaistusta harjoittamastani eläinrääkkäyksestä ja että se oli minulle ihan oikein.

7. Vanhat ihmiset saavat monesti sydämeni muuttumaan emmentaaliksi tykkänään. Jos ne ovat vähän köpöttäen kulkevia, sellaisia joiden katseesta paistaa keskittyminen ja lievä paniikki ympäröivästä maailmasta, minä menen ihan sirpaleiksi ja tunnen niin suurta hellyyttä ja jotain muutakin pehmeää niitä kohtaan että menen vähän toimintakyvyttömäksi ja minua alkaa itkettää ja haluaisin olla niille se kiva lapsenlapsi ja hymyilevä kodinhoitaja ja kärsivällinen naapuri.
Tomerat, tyylikkäät ja vittumaiset vanhukset sen sijaan, niitä minä vähän ihailen. Ne ovat oivaltaneet (varmasti jo kauan ennen kuin minä edes jokeltelin vaipoissa jossain pinnasängyssä) ettei täällä saa mitään mitä ei itse itselleen hae ja että ihmiset kohtelevat juuri niin kehnosti kuin niiden antaa. Paheksun myös, sillä viheliäinen käytös on vain jotain, jonka sulatan hurjan huonosti yhtään keneltäkään.

Näiden paljastuskimaroiden jäljiltä minussa aina vahvistuu tunne siitä, että olen sisimmässäni hyvin neuroottinen ja kireäksi viritetty kyhäelmä, joka koettaa kuorruttaa itseään huolettomuudella ja epäsovinnaisuudella ja leikkisillä anekdooteilla, mutta joka on oikeasti salaa hullu.