Minulla on lukuisia parisuhdetta koskevia harhaluuloja, joita en saa järjellä kumottua, en, vaikka tiedän paremmin.
Minä esimerkiksi luulen, etteivät miehet voi koskaan rakastua ja rakastaa. Tietysti tiedän, että voivat, mutten siltikään oikein usko siihen. Miksen?
Minä luulen myös, että kaikki suhteessa olevat viettävät kaksoiselämää. Kun asiakas kertoo tiskillä miehensä käyneen viikonloppuna turhaan ovemme takana, ja sit se joutu vaan kävelemään takas kotiin, ajattelen ettei se suinkaan meidän ovemme takana ollut vaan jossain ihan muualla ja että turha salikäynti on vain juonikas peitetarina. Tai kun joku kertoo puolisonsa painavan pitkää päivää ja ehtivän kotiin vasta iltamyöhäisellä, olen että niinpä niin, painavanpa hyvinkin.
Luonnollisesti tunnen lukuisia aivan onnellisia ja mitä monogaamisimpia pariskuntia: minulla on todistusaineistoa oikeasta yksiavioisuudesta. En silti saa karistettua päinvastaisia ajatuksia mielestäni.
En tiedä miksi. En tiedä miten korjaan tämän.
Minulla on salattu kuorotyttömenneisyys, joka kerran oli erottamaton osa identiteettiäni ja joka nyt on kuriositeetti, josta vain vanhimmat ystäväni tietävät totuuden.
Minä opin juomaan viinaa kuorossa. Minä opin suutelemaan kuorossa. Minä pääsin ulkomaille kuoron kanssa, kehitin sävelkorvaani ja ääntäni, opin ymmärtämään joukkuehenkeä ja kollektiivista hurmosta.
Silloin, kireän ja maailmantuskaisen varhaisaikuisen mielessäni musiikista tuli arvokasta vain äärimmäisen puhtauden ja harmonian kautta. Ilmaisevuus ja tulkinta olivat sitten niitä kakun koristeita, joita oli syytä ripotella vain sen teknisesti täydellisen laululeivonnaisen päälle: tämän vuoksi musiikin tekeminen on näihin päiviin saakka ollut mielessäni lähes salatieteen kaltaista puolijumalien hommaa, jota tavallisten kuolevaisten oli turha yrittää - musiikin tuhoamisen ja ikuisen julkisen kasvojenmenetyksen uhalla. Vasta juurikin puolisentoista vuotta sitten löysin karaoken ja sitä kautta iloisen itsehäpäisyn: laulaminen saattoikin olla paitsi hauskaa ja viihdyttävää myöskin kiiteltyä ja kannustettavaa.
Nyt, kuoromme taustalla toimineen yhdistyksen merkkipäivien kunniaksi kuoromme on lahjottu, kiristetty ja uhkailtu jälleen kokoon. Sunnuntaina olin ensimmäisissä treeneissäni sitten yhdeksänkymmentäluvun lopun. Tänään olin ensimmäisellä yksityislaulutunnilla.
Näen tiukkailmeisen äänenkorkeuden kyttäyksen lähestyvän jälleen.
Olen tässäkin huono ja se ahdistaa.
Minun elämäni on silkkaa sontaa, kun en tiedä missä menet. Sain tänään palkankorotuksen, muttei sekään tunnu miltään.
Minua ahdistaa ihan kaikki enkä halua mitään. Muuta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti