That's not to say I don't have good times but as for my days I spend them waiting

Minä en enää osaa olla. Välttelen tilanteita, joissa kenen tahansa on luontevaa kysyä miten minulla menee. Kun ystävä istuu vastapäätä ja kysyy lämpimästi hymyillen kuulumisia, katson sitä suoraan silmiin, silmien läpi, ja virnistän avuttomasti.
En minä tiedä.
Sitten alan höpöttää yhdentekevyyksiä moottoripyöristä ja töistä ja ties mistä, väistääkseni kysymyksen, itseni ja sen toisen. Ahdistun, kun puhelimessa läheiset tiedustelevat, mitä olen puuhaillut viime aikoina ja mitä uutta. Perusmeno.

En halua vastata kenellekään, en tahdo joutua ajattelemaan sitä tosissani sillä pelkään uppoavani kokonaan. En uskalla, sillä pelkään kysymyksen murentavan maan jalkojeni alla, purkavan riippusillan jolla seison, jättäen minut sutimaan ilmaan kuin sarjakuvahahmon joka pysyy paikoillaan kunnes tulee epäonnekseen katsoneeksi alas.
Enkä samalla toivo mitään enempää kuin että joku kysyisi, kiinnostuisi, katsoisi pohjaan saakka ja vaatisi vastaamaan.

Monina päivinä suunnittelen makaavani kotona koko päivän, liikkumatta peiton alla, antaisin päivänvalon kulkea ylitseni kaihdinten välistä puristuvina juovina enkä puhuisi kenellekään.
Samaan aikaan haluaisin kaikkea muuta kuin olla itseni kanssa kahden, että joku soittaisi ja kysyisi jotain, pyytäisi jonnekin, juuri minua.
Enkä minä kuitenkaan pystyisi lähtemään.


Puhumme illalla pitkään puhelimessa, meistä ja tästä vuodesta, joka on äärimmäisyyksissään jatkuvasti, kaikin tavoin hieman liikaa. Olen kipusi edessä neuvoton, kuulostan ankealle tiskiallaspsykologille enkä millään ylety koskettamaan.
Puhelun jälkeen jostain tulee järjetön, alkukantainen suru: mä haluun mun äidin tähän. Kun makaa selällään, kyyneleet valuvat ohimoja myöden suoraan korviin ja niitä alkaa kutittaa.

Että sinä.
Että me.
Että tämä kaikki olisi jo pian ohi, edes vähän.