Kuulin muutama viikko sitten erään eksäni menneen hiljan kihloihin. Tieto tuntui potkulle palleaan. Tänään olin kyllin typerä etsiäkseni kummatkin Facebookista. Alkoi Nuun sanoin vituttaa niin että hengitys vinkuu.
Jokin tovi taaksepäin muuan toinen entiseni alkoi treenata juuri sillä salilla, jolla minä työskentelen. Tyttöystävänsä kanssa. Tuntuu omituiselle nähdä ne siellä, yhdessä, ihan tavallisesti.
Minä en kaipaa niitä ihmisiä enkä tahtoisi kummankaan nykyisen sijalle. Toisinaan ikävöin sitä tunnetta, sitä ihmistä, jollaiseksi ne saivat minut itseni tuntemaan, siinä kaikki.
Olen vain kyllästynyt siihen kaavaan, jota tämä toistaa. Ne tapailevat minua joitain kuukausia, puhuvat suuria, vaikuttavat olevan tosissaan. Kunnes en mä pystykään tähän, ehkä musta ei olekaan ollenkaan parisuhteeseen. Sitten kuluu kolme minuuttia ja ne ovat naimisissa.
Puhuisitte edes totta.
Teenkö minä huonoja valintoja? Tekevätkö huonot valinnani lopulta minusta minut? Ja vielä jotain filosofista tähän ja vittusaatana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
it's called everyday life.
you know.
...guitar...
what is, the shittiness?
anna kitaran laulaa vaan? :) oikeasti sen suhteen mä kyllä ryhdistäydyn!
mäkin menin etsimään ne, ja muakin alkoi vituttaa. jotenkin teennäistä ja halojaa onhan toi koko skene nyt aivan vääristynyt.
sanavahvistus on samaa mieltä; banuri on erittäin yksinkertainen perse.
oot nuu niin mahtava (muun muassa) tässä asiassa, kun jaksat aina vaan kompata yhtä vihaisesti! digaan sikana, ihan erityisesti sitä keskisormiepisodia :)
luv ya <3
Lähetä kommentti