Satuin huomaamaan, että tänään kävijälaskuri näyttää pahaenteistä 66662 kävijää. Mitähän tapahtuu, kun vielä neljä kävijää raksauttaa rikki numerosuoran?
Eilen aamulla luin Helsingin Sanomista (HS 27.9.2010 B3) jutun virolaismiehestä, joka on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan neuvostoarmeijassa kahdeksankymmentäluvun alussa. Olin pulauttaa puurot lehdelle lukiessani poimintoja kirjasta: "Alokas kumartui 90 asteen kulmaan kämmenet silmien alapuolelle valmiina ottamaan silmät vastaan, kun vanhempi asevelvollinen iski kaulaan."
Bret Easton Ellisin, toisesta maailmansodasta ammentavan elokuvaston ja mitä huimimpien tositv:n nimissä suoritettujen ihmiskokeiden ympäröimänä kasvaneena kuvittelin nähneeni ja lukeneeni jo melko kammottavia juttuja. Tämä kuitenkin päihitti ne kaikki etovuudessaan mennen tullen. Vastaavan kuvotusreaktion muistan kokeneeni edellisen kerran kun lähes viattomana kaksikymppisenä katsoin American History X:n, erityisesti sen yhden avainkohtauksen jossa Edward Nortonin esittämä uusnatsi-Derek kenkäisee uhrinsa kallon halki katukivetyksen reunaan. Muistan vieläkin hyytävän ääniefektin, joka sai kuivan yökkäyksen nousemaan kurkustani.
Minulla ei ole olemassa maailmanselitystä tästä. En myöskään aio esittää teorioitani syyseuraussuhteista, pahuuden alkuperästä saati olosuhteista, jotka tekevät ihmisestä verenhimoisen hirviön. Ilmaisenpa vain järkytykseni lukemastani: millaisilla aivoilla keksitään moista brutalismia? Millä noiden tekojen suorittaja perustelee tapahtuneen itselleen? Kuinka kukaan vieraantuu ihmisestä lajina niin, ettei enää kykene empatiaan - siihen, jota kenties inhimillisimpänä piirteenä pidetään?
Natsien keskitysleirit. Abu Ghraib. Kaikki ne muut maailman yleisinhimilliset ja yksityiset kärsimysnäytelmät, joita historia tuntee ja joista tulevaisuuskaan ei jääne paitsi. Eiväthän kaikki raakalaisuudet voi olla perusteltavissa psyykkisillä häiriöillä tai kansantajuisesti sanottuna yksinkertaisella pimahtamisella. Missä pimeys asuu ja mikä sen houkuttelee ulos? Ja Kardaanikissan sanoin: joku on tonkin äiti, joku on senkin synnyttänyt.
Tämä kaikki on luotaantyöntävän triviaalia ja kulunutta kauhistelua, minä tiedän sen. Toisinaan vain tosiasiat kumauttavat niin lujaa, että on avattava suu ja ihmeteltävä ääneen.
Tämän jälkeen olisi myös hyvin banaalia alkaa kertoa vaikkapa hullunkurisista unistaan tai omista kaipaavista ajatuksistaan, joten lienee parasta lopettaa tähän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Ai se oli hullunkurinen? :D
:D ai NIIN, en ollenkaan muistanut että säkin voit katsoa liittyväsi tähän! on niitä muitakin, hullunkurisiakin, ollut tässä viikon sisään, usko pois ;)
Välinpitämättömyys on tietääkseni synneistä raskain.
Kun lopettaa välittämisen muista, sitä pystyy mihin tahansa raakuuksiin lähtien pettämisestä kansanmurhaan. American History X näyttää vain, miltä tuntuu kun välittää jostain jälleen.
Työilta kotona, spämmäys loppuu tähän.
Mä mietin tätä kesällä tosi paljon, kun oli "Holiday in Cambodia". Mähän elän niin umpiossa, etten mä varsinaisesti ollut tietoinen siitä niiden Khmer Rouge -taustasta. Mutta kun joutui vierailemaan niissä paikoissa (näkemään tuhansittain kalloja, verimääriä joita ei saa lattiasta pestyä ja puun, jota vasten oli murskattu satoja pikkulapsia) ja lähes jokainen, jonka kanssa puhui, oli jollain tavalla ollut osa ko. hommaa, niin tulihan siinä ajateltua, ja luettua aiheesta paljon. Ja noi: "miten, miksi, miten kukaan saattaa" -jutut oli koko kuukauden mielessä. Lopulta mä sitten päädyin siihen lopputulokseen, että pahuus ja väkivalta ovat ihan yhtä olennaisia ihmisluonteen osia kuin rakkaus ja välittäminenkin (no ei ollut kovin uniikkia, tiedän). Ja kai niitä sitten käytetään tilanteen vaatimalla tavalla tai jotain.
Uh, ei sais kirjottaa mitään ennen aamukahvia.
-Panu, jota matkailu näköjään välillä vahingossa avartaakin, ja aihetta onkin :)
Lähetä kommentti