Why is it that you're always too small or too tall?

Olin elämäni ensimmäisellä yön yli -työmatkalla viime viikolla. Yövyimme kollegani kanssa hotellissa ja vieläpä lensimme kotiin kuin tärkeät liikematkalaiset ainakin. Virallisten osuuksien väliin jäävän ajan käytimme tehokkaasti baarissa istuen, Trivial Pursuitia pelaten ja skumppaa nautiskellen. Harmi ettei ole sitä edustustiliä.

Minulla on sellaisia hassuja dillejä, että arvostan joitain asioita omassa elämässäni niin kovasti, että jos tapaan jonkun, joka kerrassaan viis veisaa juuri niistä jutuista, saatan ensinnäkin ottaa sen hieman henkilökohtaisesti ja suutahtaa - mutta ainakaan en voi estää lievän halveksunnan maihinnousua. Olen, sivilisaatiossa elävänä yksilönä, yrittänyt kitkeä tuon piirteen ilmiasuja olemuksestani. Ymmärrän sangen hyvin itsekin, etten ole mikään mielipidevaikuttaja saati merkittävästi muita ihmisiä parempi (joskin aika erinomainen kuitenkin), enkä siis tahdo antaa tarpeettoman koppavaa tai ylimielistä vaikutelmaa itsestäni.
Niinpä siis, Trivialia pelaillessamme ja siinä ohessa kollegani kanssa toistemme työpersoonien taakse varovaisesti kurkistellessa, tuli hetki, jolloin hieman mykistyin. Kysymys taisi kuulua jotenkin, että mitä urheilulajia nimihenkilö Garpin maailman elokuvaversiossa harrasti, johon heti tämän kysyttyäni kommentoin että olisihan tuon kirjankin luettuaan tiennyt. Minkä jälkeen kollega ilmoittamaan, ettei tuokaan vihje auttanut, hän kun ei lue kirjoja ollenkaan.

Ei. Lue. Kirjoja. Ollenkaan.
Minkälainen ihminen valitsee moisen elämän, aivan vapaaehtoisesti? Minun on hyvin vaikea ymmärtää, mikseivät kaikki tahdo upottautua kuvitteellisiin tai tosipohjaisiin maailmoihin, jonkun toisen mielenmaailmaan, tutustua henkilöihin, joiden olemassaolosta eivät olisi osanneet edes nähdä unia. Se, että sen tunnustaa pystypäin ja kuuluvaan ääneen, osoittaa mielestäni yhdenlaista miltei kunnioitettavaa tyhmänrohkeutta: se on vähän sama kuin sanoisi julkisella paikalla kiihottuvansa raiskausfantasioista tai pitävänsä turkulaisia mukavina ja helposti lähestyttävinä ihmisinä. Sen sanoja on yhtäältä sanomattoman itseriittoinen tai yksinkertaisesti täysin piittaamaton. Tai ehkä ne ovat yksi ja sama asia.
Uskon kasvojeni pysyneen kutakuinkin peruslukemilla kuitatessani kommentin aijaalla ja siirtyessäni aiheissa eteenpäin.


Lauantaina sitten olin serkkuni polttareissa. Tunnelma oli kautta linjan hieman jännittynyt ja outo, mutta panin sen vain edellisen illan painaman säikyn pääni tiliin. Vähitellen pääsin hajulle kiristyksen aiheuttajasta: aamu oli alkanut mittavalla myllyllä, jossa sulhanen oli läksyttänyt kaasoa puhelimitse oikeasti mitättömästä jutusta sellaisella intensiteetillä, että kaasopolo oli herahtanut kyyneliin jo muutenkin stressaavan päivän avajaisiksi. Sätimme sitten illan pimetessä hieman rajatummalla porukalla miehen täydellistä tahdittomuutta ja torveilua, jolloin toinen serkkuni Hinkkis ryhtyi koko humalaisella tarmollaan puolustamaan sulhasta, ettemme saisi tuomia miestä tuntematta tämän persoonaa. Vastasin tähän, ettei tämänkaltaisissa jutuissa ole ensinkään kyse persoonaeroista vaan käytöstavoista: siitä, miten ihmisten keskellä eletään. Tämän sanottuani Hinkkis julisti, ettei arvosta käytöstapoja juuri lainkaan ja että ihmisten pitää saada olla aitoja, omaa persoonaansa julkituoden.

Olen niin eri mieltä, etten edes keksi mitään kyllin väkevää ilmausta kantaani painottaakseni. Kuten tänään Nuulle kommentoin, samoin kuin suorapuheisuus ja ilkeys myöskin juuri aitous ja käytöstavattomuus menevät hämmentävän usein ihmisiltä sekaisin. Ihan samalla tavoin kuin yleisesti määriteltyjen käytöskoodien takia ei oikein ole ok heilua alasti Kolmen Sepän patsaalla tavallisena tiistai-iltapäivänä tai vaikkapa piereskellä ruokapöydässä, ei myöskään ole ok toteuttaa itseään toisten ihmisten kustannuksella ja purkaa omaa pahaa mieltään viattomiin kanssakulkijoihinsa. Se, että on vilpitön ja avoin, aito ja persoonallinen, ei tarkoita sitä, että tulisi väistämättä olleeksi myös moukkamainen.
Ainakaan ihan kaikkien kohdalla.


Nyt, osoittaakseni monipuolisuuteni ajattelijana ja kaikinpuolisen ylivertaisuuteni ihmisenä minun tulisi varmastikin pohtia sitä, miksi juuri minä uskon olevani enemmän oikeassa ja suorastaan järjen puolella kantoineni. Koko aihe kuitenkin lakkasi juuri kiinnostamasta minua, sillä muistin että tänään tulee True Blood ja että eilen näkemäni Alice in Wonderland oli fantastinen ja niin vaikuttava, että tunsin saaneeni vastinetta hyvinkin kaksi kertaa kahden tunnin elokuvan verran ja istuin lumoutuneena hiirenhiljaa ja suu ammollaan koko esitysajan lukuunottamatta niitä tuokioita, kun leuat piti loksauttaa kiinni ettei sinne olisi joutunut multakokkareita tai vaikkapa hullunkurisia hyönteisiä. Minä siis pidin siitä ihan kamalasti ja melkein pitäisi mennä näkemään se vielä uudelleen, jottei yksikään ylenpalttinen yksityiskohta ja vinkeä ilmaisu pääsisi livahtamaan ohitse.

Sain myös Liisasta loistokkaita bändinnimi-ajatuksia: samoin kuin Jane's Insane on mielestäni miltei nerokas nimi yhtyeelle, olisi myös Almost Alice hirmuisen hyvä. Miksi? Se kuulostaa jotenkin nasevalle ja hyvällä tavalla mystiselle, sellaiselle että sen takana on jokin tarina jota on pakko kysyä, että who the fuck is Alice ja näin. Ja lisäksi se vinkkaa intertekstuaalisesti sisäpiirisilmäänsä niille, jotka tietävät millaisia ovat ne pieninaamaiset omoinfo-pikkuvaimot ja miksi niiden kaikkien nimi on aina Liisa.