Näin eilen HKT:ssä XPSD-tanssibiisin kenraaliharjoituksen. Edellisestä jortsukokemuksestani olikin jo ehtinyt kulua tovi ja hoksasin juuri tämän taitaneen olla ensi kertani katsomassa oikean julkkiskoreografin teosta. Onneksi olin valmistautunut asiaankuuluvasti valkoviinillä Tapanilassa, joten pääsin ajatusten vapaaseen flow-tilaan sangen pian. Kosken edelleenkään koe olevani autorisoitu kertomaan kappaleen sisällöstä tai liikekielestä mitään, kerronpa niistä vapaan flow-tilan hedelmistä.
Ensinnäkin kapean kokemushorisonttini perusteella nykytanssi näyttäisi perustuvan korostettuun toisteisuuteen: yksittäisen liikkeen tai eleen, tietyn blokin, jopa sellaisten kertosäkeenomaisten jaksojen. Sillä on kaksi vaikutusta: ensimmäisellä kerralla hämmentäville näyttävistä kouristuksista, putoamisista ja laahautumisista pääsee yli niiden toistuessa ja alkaa kiinnittää huomiotaan niiden ilmaisevuuteen. Lisäksi yllätysmomentin hiipuessa ehtii jakaa huomiotaan eri tulkitsijoiden tapaan tehdä liikettä ja havaita niitä persoonakohtaisia eroja.
Toiseksi kiinnitin huomiotani siihen, kuinka intiimille toisen ihmisen hengitys kuulostaa. Valtaosan aikaa eilisessäkin biisissä toki oli musiikki peittämässä tekemisen äänet - sen tauotessa kontrasti olikin sitä häkellyttävämpi. Huohotus, kiivaat hengenvedot tanssipartnerin iskettyä toista rintaan, hengen haukkominen loppuaplodien odottaessa käynnistymistään. Kaikki se kielii ihmiskoneen toiminnasta, siitä, että vaivattomannäköiseksi tehty vaatii todellisuudessa suunnattomasti vaivaa ja kehon haastamista, se vihjaa kivunsietoon ja ponnisteluun, valmiuteen viedä itsensä rajalle saakka. Sellainen fyysisyys viehättää minua.
Kolmanneksi huomasin, kuten katsoessani mitä tahansa dynaamista taiteen muotoa, tuntevani voimakasta halua ryhtyä itse luomaan jotakin. Toivoisin osaavani ilmaista itseäni kehollani kuten tanssija, kunpa jokainen oma liikkeeni olisi yhtä funktionaalinen ja ladattu merkityksillä. Kunpa minun kehoni voisi välittää samanlaista voimaa ja herättää yhtä kiihkeitä reaktioita, kunpa ensimmäinen ajatus vartalostani olisi pystyvä ja sitten tasapainoinen ja sitten kaunis.
Se musiikki puolestaan oli hienoa, valtaosiltaan industriaalia kolinaa ja rytmikästä jyskettä, salaa mukavan maaniseksi kiihtyvää ja ylitse jylisevää. Valaistuksesta ymmärrän varmasti vielä tanssiakin vähemmän, mutta vaikutelmani oli musiikkiin - ja yleisesti tanssiin - sopivan riisuttu, tai kenties pelkistetty on oikeampi sana. Teatterisalissa pimeyskin on vaikuttavampaa kuin muualla: silmien tottumista ei tapahdu, mitään ei ala erottua mustuudesta ennen seuraavaa katkaisijan liikettä. Valottomuus on niin ehdoton ja tiheä, ettei ensin edes tiedä, ovatko silmät auki vai sittenkin ehkä epähuomiossa kiinni.
Taide-elämyksen jälkeen jatkoimme kotikulmien Lucky-baariin, jossa tuoppi maksaa 2,50 € ja kaikki muukin on selvemmin tulkittavaa. Näimme, miten ensin tuoppinsa ja pöytänsä tuikun kippoineen kaatanut isovatsainen setä puoliksi kannettiin, puoliksi raahattiin kadulle. Näimme, miten pieni valkoinen puudelinomainen hauva sai tulla sisään baariin ja emäntänsä viereen sohvalle istumaan sievässä skottiruutuisessa sadenutussaan. Baarimikkona sympaattinen australialainen pitkätukka, blokkarina pelokas kalpeanaamainen tyttö. Suunnittelimme suppokepposia, puhuimme ihmisten tärkeysjärjestyksistä ja siitä, miten sanoessaan siirtyvänsä elämässä eteenpäin ne usein tarkoittavat sitä, että haluavat unohtaa entisen elämänsä ja kieltää ihmiset siinä, ja siitä miten surulliseksi sellainen saa.
Ja miten hyvälle sellaisen vastapainoksi tuntuu, kun on ystäviä, joiden seurassa mahtuu olemaan ihan kokonainen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti